Jos, ehkä, koska, kun...

17-20.06.2016 kävimme Lapinreissussa omalla mökillämme mikä sijaitsee Sodankylässä joen rannassa n.puolen tunnin matkan päässä keskustasta. Kyseinen reissu oli hyvinkin tapahtumarikas. Pari kilometriä ennen Ranuan keskusta pysähdyimme auttamaan kahta naista jotka olivat jääneet asuntoautonsa kanssa tienvarteen besan loppuessa. Kyseessä oli kaksikko jotka olivat matkalla Rovaniemen koiranäyttelyihin ja kyydissä oli kolme kleinspitziä! Mikä sattuma että meidän takapenkillämme matkusti juurikin kys. rodun edustaja Ruusu. Kuski nousi kyytiimme ja annoimme hänelle kyydin Ranuan keskustaan ja haimme heille bensaa jotta pääsisivät matkaan. Tienasimme kiitosbensat samalla ja vaikka omaan matkaamme tuli puolentunnin mutka ei se kyllä paljoa haitannut. Autoimme ihmisiä hädässä ja mikä parasta, saman koirarodun rakastavia, ihania ihmisiä!

Matkamme jatkui kohti määränpäätä ja kuinkas kävikään kun automme hajosi Rovaniemellä, kun viimeisen kerran pysähdyimme kahville ja haukkaamaan jotain pientä evästä sekä tankkaamaan uljaan menopelimme. Kun olimme lähdössä huoltoaseman pihasta about klo: 23:00 akun huomiovalo ilmestyi. Akku ei saa virtaa. Akun laturissa vikaa? Näin diagnosoimme ja soitimme apuja perheiltämme. Kuskina oli siis poikaystäväni Riku jonka edellinen auto oli kyseessä ja sen omisti nyt hänen äitinsä. Heille soitimme ensin ja samalla minä soitin isälleni joka meidät oli lappiin kysynyt että matkaamme tuli aika iso mutka.
Tovin asioita selvitellessämme päätimme jatkaa matkaa niin pitkälle kun auto vaan jaksaa. Puoliväliin pääsimme ja sitten auto sanoi käpälänsä irti pelistä. Pääsimme erään huoltoaseman pihaan kuitenkin mistä isäni tuli meidät hakemaan. Isäni toi meille vara-akun jolla pääsimme jatkamaan matkaa kohti Sodankylää. Ne viimeiset kilometrit olivat kammottavinta mitä olen kokenut. Ilmastointia ei voinut käyttää, ikkunoita ei voinut avata. Ilma oli kostea ja tuulilasi keräsi pisaroita sekä huurustui niin ettemme nähneet eteemme. Satoi myös ja aurinko paistoi suoraan edestäpäin ja heijastui tuulilasiin. Tie oli hävinnyt. Isäni ajoi edessämme ja seurasimme takavaloja jotka nekin näkyivät vain juuri ja juuri. Matka taittui hitaasti välillä hätävaloja vilkutellen jos takaa tuli matkalaisia. Pääsimme kuitenkin Sodankylän keskustaan ja hyppäsimme siitä Rikun ja koiran kanssa isän kyytiin ja ajoimme mökille. Nukkumaan pääsimme komen aikaan aamusta.

Seuraavana päivänä isäni herätti meidät kahdeksalta kalaan ja lähdimme tietty aamupalan jälkeen veneeseen ja vietimme kivan päivän joella virvelit käsissämme. Isäni sai ensimmäisenä pienen hauen jonka jälkeen itse nostin kolme peräkkäin. Riku sai yhden kiinni mutta ei se veneeseen asti pysynyt uistimessa kiinni. HAHA!
Samana päivänä hieman illemmalla isäni ja poikaystävän Riku selvittelivät auto asiaa ja Sunnuntaina auto saatiinkin sitten korjattua ja vika ei ollutkaan akun laturissa vaan joissain johdoissa, ota nyt automiesten puheista selvää, että missä johdoissa!
Me nautimme lomastamme, kalastimme, kävimme saunassa sekä ihanassa savusaunassa. Ruusu oli onnensa kukkuloilla kun sai olla vapaana ja pääsi vielä uimaankin. Neiti olisi kokoajan halunnut tassutella joessa. Vähän sai neiti maistaa kalan pyrstöä jota oli paistettu mökkimme laavussa. Voi miten ihana loma.
Kalaa tuli ja minä vein noita miehiä 10-0. Sain saaliiksi 6 haukea ja tietysti ne isoimmat, mato-onkeen tarttui myös kaksi harjusta ja yksi särki. Isäni näin nostavan vain yhden hauen meidän läsnäollessa ja Riku sai eräältä tammukkapurolta yhden harjuksen. Eli kukas tässä onkaan super kalastaja, hä!?
Viikonloppu meni nopeasti ohitse ja niin myös lapin lomamme. Vaikkei tuo mies saanutkaan kalaa sen enempää oli kuullemma tosi mukava matka. Onneksi on isä jolla on mökki, ja vieläpä lapissa joen rannassa.

Juhannuksena olimme Rikun isän mökillä Haminassa, sukuloimassa taas ja tietysti Ruusu mukana.
Minua harmitti suuresti kun maisemat olivat niin upeita ja unohdin järjestelmäkamerani matkasta. Reissun pääteemahan oli taas itse kalastus ja juhannuksen vietto. Heti ensimmäisenä aamuna kun heräsimme lähdimme kalastelemaan Rikun ja hänen pikkusiskonsa omalla veneellä. He näyttivät kalastuspaikat ja Riku höpötteli mökistä jatkuvasti erilaisia asioita ja tietty innoissaan. Ensimmäisellä kalareissulla kalastin kaksi, reissun isointa haukea joista toinen oli 2.75kg ja sen minä vetäisin veneeseen ensimmäisenä. Rikukin sai tällä reissulla jopa kalaa. Alkaa pikkuhiljaa uskoa että on se aito kalamies.
Päivät menivät nopeasti kun tuli aina nukuttua niin pitkään ja heräsimme Rikun kanssa aina päivälliselle, siitä lähdimme kalaan ja siinäpä päivä sitten aina menikin.
Lauantaina kun muu porukka lähti hiekkarannalle me kävime koiran ja Rikun kanssa kiertelemässä paikkoja mökin ympärillä, kävimme eräässä saarennokassa missä oli todella kaunista. Aurinkokin paistoi ja oli lämmin päivä. Vähän harmitti kun emme lähteneet hiekkarannalle, mutta siihenkin oli syynsä.. Minua ahdisti jotenkin aivan kamalasti olla isossa tuntemattomassa porukassa ja vielä vieraassa paikassa. Paikanpäällä oli siis Rikun isä perheineen eli puolisoineen ja puolison lapset joita oli peräti kolme ja heidän kumppaninsa oli paikanpäällä myös. Sekä Rikun pikkusisko oli tietysti paikalla. Kamala epätäydellisyyden tunne jatkuvasti ja tuntui että tein kaiken väärin jos joku minua hieman vilkaisi. Olin hiljainen ja puhuin vain jos minulta jotain kysyttiin. Mukava loma oli kaikinpuolin vaikka ahdistikin ja oli jotenkin vaikea olla. Ehkä ensikerralla mökille eksyessämme ei olisi tupa täynnä ihmisiä. Olisi hieman helpompi vaan olla ja rentoutua.

Heinäkuun ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä. Rasitti, vitutti, ahdisti, itketti ja ei vaan olisi jaksanut mitään. Riku oli tuon kyseisen viikon omilla teillään Kaldoaivin reissussa ja minä koiran kanssa kotona. Ruusulla oli maanantaina streilisaatio ja tyrna poisto joka meni hyvin mutta kuinka ollakkaan koiran polvi särkyi. Eli Ruusulla todettiin leikkauksen yhteydessä löysät polvet mikä sitten paheni vasemman puolsessa polvessa sterkkauksen jälkeen kun neiti lähti liikkeelle ja polvi yhtäkkiä petti alta. Kyseessä on siis patellaluksaatio eli lumpio on luiskahtanut pois paikoiltaan, jalkaa suoristaessa lumpio loksahtaa paikoilleen muttei pysy siinä kun koira lähtee liikkeelle tai jalkaa koukistetaan. Tämää tuottaa koiralle hankaluuksia liikkua ja sitä lähdemme nyt seuraamaan. Ulkona käyminen sekä leikkaushaavan että polven kanssa on hankalaa. Kannoin Ruusun sen pedin kanssa hissiin ja ulos. Tuossa vieressämme on mukava ruohopläntti missä neiti saa tehdä tarpeensa. Ihmiset katsovat ihmeissään koiraa joka yrittää liikkua vaivalloisesti ja huutaa samalla. Onhan se tietämättömäle ihmiselle outo kokemus ja itse olin kyynel silmässä pillittämässä jokapäivä. Untakaan en saanut yössä kun ehkä tunnin tai pari. Olin väsynyt ja muutenkin masennus iski ja raiskasi oikein kunnolla.

Oloa ei helpottanut ollenkaan kun Riku lähetti kuvia reissustansa minne minäkin olisin kovasti halunnut mukaan mutta minua ei otettu. Lonkkavikainen ihminen kun olen ja syyksi otettiin juurikin se etten kuitenkaan jaksaisi kävellä kuuttakymmentä kilometriä viikon aikana. Ja paskat. Mitenkä sitten mukaan pääsi isokokoinen kaveri joka valitti koko matkan ajan ettei jaksa ja istui teltassa popsien eväitään koko viikon. Hä! Kuulin sitten vielä ettei konkkaronkka edes kävellyt niin paljoa kun suunnittelivat eli olisin minä pystynyt mennä mukaan. Ottaa päähän mutta kyllä tuo isäntä lupasi että EHKÄ JOS JA KUN kerkeää kesän aikana vielä minun kanssa tehdä jonkun kalareissun. Katsotaan vaan niin ei kerkeä. Tuo on päässyt ja tehnyt kaikenlaista. Talvella kävi laskettelemassakin mistä olin myös kateellinen.. Hän tekee kaikkea mitä haluaa ja minä en pääse edes ratsastamaan. Onneksi Riku tuli sitten takaisin ja roikuin miehessä kiinni sen loppupäivän ja viikonlopun. Pyytelin pientä tiuskimistani anteeksi kun olin päätäni aukonut taas kaikesta.

Noh, mutta kuitenkin nyt on elo hieman helpottunut tähän päivään. Lääkkeet eivät tunnu tehoavan kuitenkaan sen enempää. Samanlaista on kuin ennenkin vaikka arki on helpottunut kun tuo mies viimein muutti tähän minun luokseni. Kämppä on sekasorron valtaama vaikkakin aika kodikas. Makuuhuone saa minut raivonvaltaan tuon sekasorron takia, kitarat, pyykkiteline, puoliksi purettu vaatekassi ja kaikki on sikinsokin. Jospa Riku jaksaisi järjestellä tavaransa jokupäivä. Kohta on taas muutto edessä. Tälläkertaa Jyväskylään. PERKELE sanon minä. En jaksaisi muutoksia mutta pakko se on tuon perään lähteä kun en halua etäsuhdettakaan aloittaa ja se se vasta olisi täyttä sontaa ja mustasukkaisuutta ja muuta ihanaa. Erohan siitä vaan tulisi. Jospa löytyisi joku kiva kaksio/kolmio minne siirtää tämä pesä ja karvakorvat.

Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi

En saa unta. Pyörin, katselen kelloa, alan ajattelemaan kaikenlaista ja ennen kuin huomaankaan itken. Miksi? Mikä on hätänä kun kaikki pitäisi olla hyvin?

Kaikki ei ole hyvin. Minulla on raha- sekä asuntohuolia, tulevaisuuden paineita ja todella kova ikävä. Toisaalta kaikki muu on hyvin. Olen terve, ainakin suurimmalta osin, nuori sekä innokas oppimaan kaikkea uutta. Miksi sitten tunnen itseni niin avuttomaksi, yksinäiseksi sekä olemattomaksi? Ajattelen kuullemma liikaa...

Perjantaina 4.3 juhlistin Kuopioon muuttoani sekä syntymäpäiviäni pienellä porukalla asunnossani. Osa oli pidempään ja osa vain käväisi nopeasti. Oli mukava ilta hyvässä seurassa, mutta mieltäni painoi se, että poikaystäväni oli lähdössä seuraavana aamuna aikaisin pois. Mielessäni pyöri kokoajan, että mitä keksin sille viikolle ja keksinkin paljon mutta kaikki peruuntui. Lauantai aamuna seitsemän aikaan heräsimme Rikun kanssa luotani ja mies pomppasi äkkiä ylös, veti vaatteet niskaan ja häipyi. Minä jäin potemaan päänsärkyä kotiin ja nukkumaan. Tosin en saanut ensin unta vaan itkin hetken ikävää kunnes torkahdin tyyny kainalossani ja heräsin vasta myöhemmin päivällä kun kissa tuli rääkymään murkinaa.

Lauantai-ilta meni kotona ja illemmalla ystävän kanssa käytiin parissa baarissa missä törmäsimme muutamiin tuttuihin. Humalassa en ollut sentään vaikka muutamat otimmekin. Kotiin nukkumaan ja aamulla aikainen herätys. Minun piti lähteä äitini luokse koiria hoitamaan ja kuvaamaan muutamaksi päiväksi, mutta se peruuntui äitini sairastumisen vuoksi. Entäs sitten? Lähdin pesemään pyykkiä Rikun luokse joka asui 1,4km päässä omasta asunnostani. Kun avasin asunnon oven tuttu tuoksu tuulahti nenääni ja melkein jo kuvittelin löytäväni miehen jostain nurkan takaa kunnes sekuntin murto-osa haavettani häiveni ja muistin että olin tälläkertaa täällä vaan yksin.

Pesin pyykit sekä tiskasin, pyyhin vähän keittiön tasoja ja jäin hetkeksi istumaan sohvalle katselemaan ympärilleni sekä odottamaan että pyykit kuivahtaisivat hieman. Ikäväpiikki iski. Nappasin sohvalla lojuvan hupparin syliini ja tipahdin makaamaan sohvalle pitäen vaatekappaletta sylissäni sitä hieman haikeasti nuuskutellen. Heräsin tunnin päästä ja lähdin kotiin hieman pirteämpänä puhtaiden vaatteiden kanssa.

Seuraavana yönä en saanut unta. Pyörin lakanoissani ja ajattelin seuraavaa viikkoa. Alkoi masentamaan. Pala tuntui kiristävän taas kurkussa. Itkin ja nukahdin ehkä vartiksi kunnes heräsin ja en saanut enää unta vaikka silmät painoivat ja raajani huusivat lepoa. Kävin suihkussa, sain paniikkikohtauksen kun astuin sieltä ulos ja tajusin että olen viikon yksin. Drama queen.

Kohtaus kesti vain hetken mutta oli voimakas. Kissa Mei-Mei tuli kurnuttamaan jalkojeni juureen ja puski otsaani kun rönötin polvillani lattialla pyyhe päällä.
Se päivä meni tolkuttoman hitaasti eteenpäin, kuin etana. Vasta illalla sain viestin Rikulta. Jotenkin asiat menivät taas niin että suutuin, vein asiat vaan negatiiviseen suuntaan. Raivosin itselleni. Minulla oli paha olla. Pala kurkussa kiristyi taas. Purin senkin olon Rikuun ja myöhemmin tunsin itseni taas vaan idiootiksi. Herra on lomalla, anna sen olla ja rentoutua ja nauttia. Typerys.

Sinäkään yönä en saanut unta. Nyt olen valvonut kolme päivää vain vartin unilla per yö. Masentaa, ahdistaa ja kaikki tuntuu taas niin siltä että pitäisi vaan päättää kaikki ja antaa olla. Hävitä ja kadota. Mutten halua tehdä sitäkään. Olen vaan niin heikko. En ole yksin vaikka olenkin itsekseni kotona, ympärilläni on muutama hyvä ystävä. Vaikka se rakas kulta mussu onkin toisella puolella Suome se ei tarkoita että olisin yksin. Ikävä kaivaa musta pahimmat puolet esiin. Kuvittelen, että kestän, näytän että kestän. Puen panssarin päälleni vaikka kuihdun sisältäpäin ja itken naamarin takana. Yksinäisyyttä ei vaan pitäisi ajatella sen enempää niin se ei nousisi hattuun, mutta miksi sitten teen niin. Koska olen yliherkkä ihminen joka ajattelee liikaa sekä liian negatiivisesti. Ja olen hyvin rakastunut erääseen ihmiseen joka on hetken aikaa poissa, mutta se vaan tuntuu ikuisuudelta. Kamala ikävä..

Kumpa osaisin vain rauhoittua ja levähtää.