Hypomania, tule takaisin

Sekava olo.
En saa mitään aikaiseksi. On vaikea lähteä kotoa, vaikka koti ahdistaa. Olen sohvan oma. En jaksa, ei kiinnosta.
Ruoka ei maistu, nälkä on, mutta se ei haittaa. Olen kuullemma laihtunut. Hyvä! Ei haittaa, parempi vain.
Nukun huonosti, itken itseni uneen. TVn on oltava päällä ettei minua ahdista liikaa. Kun saan unen päästä kiinni, uni on pätkinäistä ja herään pieneenkin ääneen.

Nuorempi koirani Hippie, lähti kasvattajalle pennun tekoon, niinkuin sijoituskoira 'tehtäviin' kuuluu. Asunto on hiljainen. Masentaa. Ruusu, kohta 11v mummo doggo piristää, mutta tuntuu että sekin on vaan tiellä ja hän voisi paremmin jossain muualla.
Mistä tämä paska olo tulee? Äsken oli kaikki hyvin. Haluaisin hypomanian takaisin. Sen olon, että kaikki on hyvin. Ihan mitä vaan tapahtui ja pystyin tekemään päätöksiä.
Villa vauhdikkuus on uuvuttavaa ja aiheuttaa myös paljon harmia, pystyin toimimaan pitkästä aikaa 'normaalisti'.
Hoidin asioita, kävin taas hammaslääkärissä, leivoin, toteutin itseäni ja näin ystäviä. Kävin jopa pitkästä aikaa kameran edessä!

Tämä tippuminen oli melko nopea, huomaamaton. Yhtäkkiä huomasin, että itkin, kaikki ahdistaa, perse ei nouse sohvalta ja keksitään tekosyitä ettei tarvitse tehdä mitään. Kyllä, voin sanoa että on ikävä hypomaniaa, tai mikälie sekava jakso olikaan.

Viimeksi kun oli hyvä olla, oli halloween. Sain toteuttaa itseäni maskeeraus hommissa. Maski, minkä tein sai paljon positiivista palautetta ja olin siihen tyytyväinen.

Seuraavana aamuna oli taas paska olla ja tämä olo on tasainen.
Alkoholi maistuu, edelleen. Nothing new here. Vaikka juon ja käyn illanistujaisissa, vietän eniten aikaa tanssilattialla. Alkoholi haihtuu ja tämä tyttö pysyy kunnossa. Hän alkoholista ehkä enemmän kevyttä rentoutta kuin täyttä sekavaa humalaa. Vaikka olo on, että haluan unohtaa kaiken, en juo paljoa. Ehkä ihan tervettä.
Joka viikonloppu pitäisi olla menossa ja vaikka kolme päivää putkeen! Kyllä, ja vielä ilman seuraa. Olen mennyt todella monen oman 'rajani' yli viime aikoina. Tämä on yksi suurimmista kynnyksistäni. Kaupassa käyminen ahdistaa, vaatteiden osto ahdistaa, mutta baarin tanssilattialta minut vaan löytää. Sieltä saa hyvän olon. Hetkellisesti. Vapaudun.
Onneksi tämän kynnyksen ylityksestä on seurannut myös jotain hyvää. Olen tavannut ihmisen, joka tuntuu todella läheiselle. Olemme samalla aaltopituudella, jos näin voisi sanoa. On todella helppo olla hänen kanssaan.

Potkuraivari tekstiä koulusta

Oon tässä nyt rehellisesti pohtinut alan vaihtoa. Opiskelen siis ratsastuksenohjaajaksi koulutussopimuksella ja tämä on toinen kerta kun yritän tätä alaa. Oma jaksaminen oli viimeksi(vuonna 2013) syy miksi lopetin. Silloin siis opiskelin ihan normi oppilaana, koulussa ja elin asuntola elämää solussa. Hyi.

Pääsin opiskelemaan omaa alaani loka-/syyskuussa oppisopimuksella ja olin onneni kukkuloilla. Jaksoin tehdä hommani ja kävin jopa lähijaksoilla aina kun oli rahaa ja muistin seurata wilmasta lukujärjestystä.
Oppisopimus loppui kuitenkin lyhyeen kun ratsastuskoulu missä olin töissä, lopetti toimintansa. Onneksi ystäväni tuli hätiin ja otti minut töihin, mutta koulutussopimuksella.
Oppisopimus- ja koulutussopimuksella on eronsa, oppisopimuslainen saa palkkaa ja koulutussopimuksella työskentelevä on täysipäiväinen opiskelija eli on pärjättävä opintotuella sekä lainalla.
Noh, tällä alalla palkka on n.7€/h eli rahatilanne on parempi koulutussopimuksella. Oppisopimuksen aikana minulla oli hevonen ystäväni tallissa mistä maksoin 400€/kk miinus iltatalliit jne avustukset mitä tein tarvittaessa.
Kun aloitin ystäväni luona koulutussopimuksella, oli minulle hevosen karsinapaikka ilmainen. Kyseinen hevonen lopetettiin ja ilmainen tallipaikkaa siirtyi toiseen hevosen puolikkaaseen mikä oli kimppahevonen, mistä maksoin ennen lopetusta 200€/kk.

Hyviä diilejä ja mahtava paikka missä työskennellä.

Pämpämpää, unohdin seurata wilmaa. En ole käynyt lähijaksoilla, mutta siihempä ei muutenkaan olisi ollut varaa. Moodle, mistä näkee oppimateriaalin jne, oli jumittunut vuoteen 2013, silloin kun viimeksi opiskelin alaa joten sieltä en nähnyt mitään. Lukuisista pyynnöistä huolimatta moodela ei ole päivitetty nykyhetkeen.

Olen ollut nyt sairaslomalla, ei niinkään mielenterveyden takia, syytä en tänne halua laittaa, mutta kyse on operoinnista minkä takia en kolmannella saikku viikolla päässyt ulos kotiovesta muutamaan päivään. Operointi oli raskas fyysisesti että henkisesti. Henkisellä tasolla olin rikki jo ennen operointia, siinä syssyssä oli mukana vielä ero 4vuotisesta suhteesta kihlatun kanssa sekä tietty muutto uuteen asuntoon ja muuton takia paperi asiat sun muuta fakin kela ja Sossu hakemukset.

Nyt kun olen työkykyinen, en pääsekkään takaisin töihin. Työ on ollut parasta mielialalääkettä. Nyt en pääse jatkamaan mihin jäin. Ymmärrän pointin, en ole ollut lähijaksoilla ja näytöt ovat jääneet tekemättä. Näytöt ovat jääneet koska en tiedä mistä ne katsotaan, Wilmaan tullut välillä viestejä "jäikö näyttö välistä, tule tekemään se silloin ja silloin", juuri silloin kun en päässyt paikalle.

Viime kerran kun olin lähijaksolla, lukujärjestykseni oli vituillaan. Päivät olivat väärin, minun olisi pitänyt olla jo maanantaina paikalla mutta kun lukujärjestyksessä luki ke-pe, olin silloin paikalla. Noh, etsin luokkaa missä piti olla, ei ketään paikalla. Kysyin SIIVOOJALTA, missä muut. Hänen kauttaan sain opettajan kiinni kuka valotti asiaa, että olisi pitänyt olla jo maanantaina ja hevonen mukana, että muu ryhmä oli menossa juuri ratsastamaan. Minä jouduin sitten menemään ravitallin puolelle tekemään jo tuttuja asioita, ok, opin luokki valjastuksen. Kaikki muu oli tuttua 10 vuotiaasta likasta alkaen.

Mites nyt, vastuuopettaja, joka sivuutti avunpyyntöni ja heti diagnoosi paperit saatuaan ehdotti opintojen keskeytystä kunnes voin paremmin. OIKEASTI?! Painotin viestissäni vielä että olen työkykyinen.
Nyt en sitten pääse töihin saikun jälkeen ja opettaja juuri vain ilmoitti että koululla on oltava silloin ja tehtävä näyttöjä mihin minulla ei ole mitään mahdollisuuksia koska en ole saanut niihin edes opetusta.
Minulla on eläimiä ja annettiin kolme päivää etsiä niille neljäksi päiväksi hoitaja. Minulla ei ole rahaa juuri nyt ostaa juna/bussilippuja ja mennä kouluun.

Joudun alkaa nyt maksamaan tallivuokraa "ilmaisesta tallipaikasta" mistä oli suullinen sopimus. Mielestäni on väärin muuttaa sopimuksia ilman toista osapuolta.
Ymmärrän tallin huonon tilanteen, mutta asiasta voisi keskustella, eikä ilmoittaa että hei nytpä tehdään näin. Joudun täten luopumaan kurssihevosestani mikä on suuri osa valmistumistani.
Mitä muuta? Nyt kun olen lomalla, olen NYT VASTA saanut tietää missä on parannuksen varaa, mitä olen tehnyt väärin ja että olen mukamasti käyttänyt pomoani hyväksi ja hänellä on paha mieli. Ensinnäkin, jos alkeistunneista tulee sanomista, miten päivä etenee olisi siitä kiva kuulla HETI niin asioihin osaisi edes vaikuttaa...

Mietin vakavasti alan vaihtoa. Nyt kun lähijaksoille on vaikea mennä, ei ole rahaa, elukat tarvii hoitajaa kun menee koululle. Ihan vaan että saisin jonkin tutkinnon. Sellanen mikä olisi omalla paikkakunnalla jotta siellä tulisi käytyä ja ei tarvitsisi stressata pidemmistä matkoista taikka eläimien hoitajista.
Olen juuri päässyt mielenterveyteni kanssa balanssiin että kykenen toimimaan päivittäin ja käymään töissä. Nyt tämä kaikki loppuisi jos hyllyttäisin opintoni ihan vaan sentakia että tuntuu kun koko koulu vittuilisi päin naamaa eikä jalua auttaa.
Vajoaisin taas masennukseen, maniaan. En saisi tehtyä mitään. Nukkuisin, itkisin. Tuntisin itseni saamattomaksi paskiaiseksi niinkuin joskus olin.

Niin, taidan vaan vaihtaa alaa. Tähän kouluun en enää ikinä mene jos tämä menee taas tähän.

Muistuta minua

On taas se aika elämästä, että on pakko avata juuri tämä blogi.. Ja antaa tulla.
Löysin jopa julkiasemattoman kirjoituksen joka osittain kuvastaa tätä hetkeä..

''Muistuta minua''Minua pelottaa. Enkö enää rakasta sinua? Haluaisin rakastaa, mutta jokin syö tunteitani pikkuhiljaa pois. Mistä se johtuu? Minusta? En vain enää osaa enkä tiedä miten. En edes osaa selittää sinulle tätä pelkoa. Olen tyhjä, ei enää kiinnosta vaikka kuinka haluan ja yritän. Jokin syö minua. Tunteitani sinua kohtaan ja se sattuu.
Päätimme keskeyttää pienen elämän, vaikka se oli kaunein ajatus maan päällä, että se olimme me. Tiesin, että masentuisin vaikka ensin tuntui helpolta. En ehkä masennukkaan.
Sitten se iski. Pienestä väärinkäsityksestä tuli itku. Avauduin, itselleni ja totesin että minuun sattuu. Toistamiseen keskeytin pienen elämän. Osa minua kuoli sen mukana. Se olimme me. Nyt sitä ei enää ole. Olen tyhjä, kuori. Minulla ei ole tarkoitusta.
Hakeuduin sinuun ja vastasit; Me selviämme yhdessä.
Entä jos minä en halua selvitä tästä, yhdessä? Pelkään. En halua menettää sinua, kyllä minä rakastan sinua. Olen vain unohtanut sen.
On ikävä sitä ihanaa tunnetta kun tavattiin, tutustuttiin. Opettelemme toisemme läpikotaisin. Perhoset vatsassa. Se on mennyttä, nyt tiedän kuka sinä olet. Rakastan sinua. Minua pelottaa, että unohdan sen. Autatko minua muistamaan? Välittämään. Sinusta.
En halua päättää tätä. Kaunista elämää kanssasi. Meillä on kaikki hyvin. Pääni sekoittaa minut. Alan kiinnostumaan yksin olosta. En oikeasti halua olla yksin. Pelottaa. Enkä osaa selittää sitä sinulle. Pääni ja uneni ovat painajaista. Tuntuu turhalta. Haluan halata ja kertoa että rakastan. Mutta muistanko sitä enää kun nähdään? Minä haluan muistaa.
Autatko minua muistamaan, miten paljon sinua rakastan.

Tuo on viimeisin aloitamani teksti tänne ja vaikka fiilis on ollut sellainen, että tämä kirjoittaminen ehkä helpottaisi, olen tyytynyt vaan istumaan oma pää kainalossa.

Miten menee?
Loistavasti! Tai siis elämä on hyvää ja hienoa, mutta kuitenkin, kaikki on väärin.
Minulla on kihlattu, ihanin ihminen tässä maailmassa. Minulla on työ, josta saan vihdoin ammattitutkinnon. Ihanat karvalapset, koirat ja kissa.

Mikä mättää?
Siinäpä se, kertoisin jos tietäisin. Luulen että tänne kirjoittaminen avaa tilannetta sekä auttaa minuakin ymmärtämään, missä vika.

Voisin avata tarinaa palaamalla jonnekkin, mutta se tuntuu turhalta.
Aloitetaampa vuodatus tämän hetken mielentilasta. Olen muuttunut ihmisenä tämän parisuhteen aikana. Viimeisen kuukauden aikana olen ollut ''hukassa''. Käyn töissä 5-6pv/vko, hoidan hevoseni, koirani, asunnon.. Minun tilanteeni on ulkopuolisen silmään varmasti hyvällä mallilla ja ollaan very happy. On auto, asp-tili tulevaan pesään, käydään molemmat töissä ja on ihanat karvalapsoset myös.

Nyt olen kuitenkin huomannut itsessäni, käyttäytymisessäni outoja muutoksia.
Läheisyys ahdistaa, en halua olla kotona. Koirat ja kissa sitovat minut kotiin. Mies vaan on, ei se ole enää sellainen 'syy' mennä kotiin. On ihanaa hengata sohvalla ja nukkua vieressä, kyllä, mutta kaikki muu ahdistaa, varsinkin seksi. Minua ei kiinnosta nyt, eikä ole pitkään aikaan. Pakkopullaa. Pakotan itseni siihen.

Menimme kihloihin 23.11.2018. Jo ennen sitä minulla oli välinpitämätön fiilis. Kun mies sitten nakkasi ehdotuksen eteeni hevostallin käytävällä polvistuen, tietty! Hetken, kaikki oli hyvin. Kunnes pikkuhiljaa alkoi taas ahdistamaan. Meillä on oikeasti kaikki hyvin. Todella hyvin. Sitten olen minä. Jokin päässä heittää veiviä ja sekoittaa pientä ihmistä.

Nyt kun isäntä on ollut viikon poissa, olen päässyt yli analysoimaan kaiken ja tekemään kaikkea paskaa. Se kaikki paska on kyllä avannut mun pääni. Pikemmikin sekoittanut, olen itkenyt, huutanut ja en ole syönyt tai nukkunut. Töistä ei ole tullut mitään. Lysähdän itkuparkuun keskellä karsinoiden siivousta. Heti kun olen tekemättä mitään, hajoan. Total break down.

Nyt pari päivää tilanne on mennyt siihen, että vaikka teenkin kokoajan jotain, kurkussa on kasa kiviä, ne vetävät maahan ja siitä läpi. Tekee mieli törsätä tili tyhjäksi. Onneksi kävin kaupungilla sellaisen ystävän kanssa, että osasin jarruttaa. Netistä on tosin tulossa muutama paketti, muttei mahdottomia määriä.
Tämän viikon koirat ovat olleet mamman luona, että saisin levähtää ja miettiä. Kovempi ikävä on karvakuonoja kun miestä. Mielestäni se ei ole OK. Kalja hammasta kolottaa jatkuvasti. Pakko vain mennä, mennä ja mennä. Tanssia ja huutaa. Laulaa ja itkeä. Tahdon pois kotoa.

Tässä on monta asiaa meneillään. Muutto, taas. Pienempään luukkuun, mutta siellä on sauna ja oma piha. Haluan muuttaa, kokeilla vielä tuleeko tästä, tai ylipäätään mistään mitään. Olen myös katsellut yksiöitä..

Minua myös kiinnostaa muut ihmiset, seksuaalisesti. Olen todellisesti melko seksuaalinen ihminen. Paitsi nyt, tässä suhteessa, juuri nyt, pitkän aikaa. Jokin puuttuu. Hän osaa ehkä tämän aavistaa.
Siitä, tästä kaikesta pitäisi nyt vaan puhua.
Miten kerron asiani mahdollisimman selkeästi, mutisematta, ettei hän suuttuisi. Tiedän, että suuttuminen on oikeutettua ja oleellista eikä sitä voi välttää. Olen itse hajoamis pisteessä. Mitä muutakaan tässä enää voi tehdä?
Päätös, mikälie se tulee olemaan, tehdään yhdessä, that's for sure. Molempien tulisi olla onnellisia, mitä minä en ehkä todellisuudessa olekkaan.