Löysin jopa julkiasemattoman kirjoituksen joka osittain kuvastaa tätä hetkeä..
''Muistuta minua''Minua pelottaa. Enkö enää rakasta sinua? Haluaisin rakastaa, mutta jokin syö tunteitani pikkuhiljaa pois. Mistä se johtuu? Minusta? En vain enää osaa enkä tiedä miten. En edes osaa selittää sinulle tätä pelkoa. Olen tyhjä, ei enää kiinnosta vaikka kuinka haluan ja yritän. Jokin syö minua. Tunteitani sinua kohtaan ja se sattuu.Tuo on viimeisin aloitamani teksti tänne ja vaikka fiilis on ollut sellainen, että tämä kirjoittaminen ehkä helpottaisi, olen tyytynyt vaan istumaan oma pää kainalossa.
Päätimme keskeyttää pienen elämän, vaikka se oli kaunein ajatus maan päällä, että se olimme me. Tiesin, että masentuisin vaikka ensin tuntui helpolta. En ehkä masennukkaan.
Sitten se iski. Pienestä väärinkäsityksestä tuli itku. Avauduin, itselleni ja totesin että minuun sattuu. Toistamiseen keskeytin pienen elämän. Osa minua kuoli sen mukana. Se olimme me. Nyt sitä ei enää ole. Olen tyhjä, kuori. Minulla ei ole tarkoitusta.
Hakeuduin sinuun ja vastasit; Me selviämme yhdessä.
Entä jos minä en halua selvitä tästä, yhdessä? Pelkään. En halua menettää sinua, kyllä minä rakastan sinua. Olen vain unohtanut sen.
On ikävä sitä ihanaa tunnetta kun tavattiin, tutustuttiin. Opettelemme toisemme läpikotaisin. Perhoset vatsassa. Se on mennyttä, nyt tiedän kuka sinä olet. Rakastan sinua. Minua pelottaa, että unohdan sen. Autatko minua muistamaan? Välittämään. Sinusta.
En halua päättää tätä. Kaunista elämää kanssasi. Meillä on kaikki hyvin. Pääni sekoittaa minut. Alan kiinnostumaan yksin olosta. En oikeasti halua olla yksin. Pelottaa. Enkä osaa selittää sitä sinulle. Pääni ja uneni ovat painajaista. Tuntuu turhalta. Haluan halata ja kertoa että rakastan. Mutta muistanko sitä enää kun nähdään? Minä haluan muistaa.
Autatko minua muistamaan, miten paljon sinua rakastan.
Miten menee?
Loistavasti! Tai siis elämä on hyvää ja hienoa, mutta kuitenkin, kaikki on väärin.
Minulla on kihlattu, ihanin ihminen tässä maailmassa. Minulla on työ, josta saan vihdoin ammattitutkinnon. Ihanat karvalapset, koirat ja kissa.
Mikä mättää?
Siinäpä se, kertoisin jos tietäisin. Luulen että tänne kirjoittaminen avaa tilannetta sekä auttaa minuakin ymmärtämään, missä vika.
Voisin avata tarinaa palaamalla jonnekkin, mutta se tuntuu turhalta.
Aloitetaampa vuodatus tämän hetken mielentilasta. Olen muuttunut ihmisenä tämän parisuhteen aikana. Viimeisen kuukauden aikana olen ollut ''hukassa''. Käyn töissä 5-6pv/vko, hoidan hevoseni, koirani, asunnon.. Minun tilanteeni on ulkopuolisen silmään varmasti hyvällä mallilla ja ollaan very happy. On auto, asp-tili tulevaan pesään, käydään molemmat töissä ja on ihanat karvalapsoset myös.
Nyt olen kuitenkin huomannut itsessäni, käyttäytymisessäni outoja muutoksia.
Läheisyys ahdistaa, en halua olla kotona. Koirat ja kissa sitovat minut kotiin. Mies vaan on, ei se ole enää sellainen 'syy' mennä kotiin. On ihanaa hengata sohvalla ja nukkua vieressä, kyllä, mutta kaikki muu ahdistaa, varsinkin seksi. Minua ei kiinnosta nyt, eikä ole pitkään aikaan. Pakkopullaa. Pakotan itseni siihen.
Menimme kihloihin 23.11.2018. Jo ennen sitä minulla oli välinpitämätön fiilis. Kun mies sitten nakkasi ehdotuksen eteeni hevostallin käytävällä polvistuen, tietty! Hetken, kaikki oli hyvin. Kunnes pikkuhiljaa alkoi taas ahdistamaan. Meillä on oikeasti kaikki hyvin. Todella hyvin. Sitten olen minä. Jokin päässä heittää veiviä ja sekoittaa pientä ihmistä.
Nyt kun isäntä on ollut viikon poissa, olen päässyt yli analysoimaan kaiken ja tekemään kaikkea paskaa. Se kaikki paska on kyllä avannut mun pääni. Pikemmikin sekoittanut, olen itkenyt, huutanut ja en ole syönyt tai nukkunut. Töistä ei ole tullut mitään. Lysähdän itkuparkuun keskellä karsinoiden siivousta. Heti kun olen tekemättä mitään, hajoan. Total break down.
Nyt pari päivää tilanne on mennyt siihen, että vaikka teenkin kokoajan jotain, kurkussa on kasa kiviä, ne vetävät maahan ja siitä läpi. Tekee mieli törsätä tili tyhjäksi. Onneksi kävin kaupungilla sellaisen ystävän kanssa, että osasin jarruttaa. Netistä on tosin tulossa muutama paketti, muttei mahdottomia määriä.
Tämän viikon koirat ovat olleet mamman luona, että saisin levähtää ja miettiä. Kovempi ikävä on karvakuonoja kun miestä. Mielestäni se ei ole OK. Kalja hammasta kolottaa jatkuvasti. Pakko vain mennä, mennä ja mennä. Tanssia ja huutaa. Laulaa ja itkeä. Tahdon pois kotoa.
Tässä on monta asiaa meneillään. Muutto, taas. Pienempään luukkuun, mutta siellä on sauna ja oma piha. Haluan muuttaa, kokeilla vielä tuleeko tästä, tai ylipäätään mistään mitään. Olen myös katsellut yksiöitä..
Minua myös kiinnostaa muut ihmiset, seksuaalisesti. Olen todellisesti melko seksuaalinen ihminen. Paitsi nyt, tässä suhteessa, juuri nyt, pitkän aikaa. Jokin puuttuu. Hän osaa ehkä tämän aavistaa.
Siitä, tästä kaikesta pitäisi nyt vaan puhua.
Miten kerron asiani mahdollisimman selkeästi, mutisematta, ettei hän suuttuisi. Tiedän, että suuttuminen on oikeutettua ja oleellista eikä sitä voi välttää. Olen itse hajoamis pisteessä. Mitä muutakaan tässä enää voi tehdä?
Päätös, mikälie se tulee olemaan, tehdään yhdessä, that's for sure. Molempien tulisi olla onnellisia, mitä minä en ehkä todellisuudessa olekkaan.
