Helsinkiloma on nyt lusittu ja palattu takaisin masentavaan, vielä kodiksi kutsuttavaan luukkuun. Onneksi kisut ja Ruusu-koira piristävät ja kuvat matkanvarrelta. Lomalla tapahtui paljon vaikka ensin oli sellainen tunne, että olikohan tämä turha reissu. Mähän vaan makoilen ja dataan faijan sohvalla. Mutta hei, otimpa niskastani kiinni ja lähdin pienen pänttäytymisen jälkeen ulos ja suuntasin juna-asemalle.
Paniikkihäiriöisenä ihmisenä minun on vaikea kulkea ihmismassassa, muta kun ajattelin että tämä on nyt sitä mitä halusin, päästä pois masentavan sekä kyttäävän ihmisen luota on minun pakko ottaa siitä kaikki irti.
Pääsin kuin pääsinkin Helsingin keskustaan jossa pyörin ympäriinsä iltaan asti. Ihmettelin takaisin isän luokse päästyäni että miten minä pystyin siihen. Kotopuolella en voi olla kaupassakaan ilman käsien tärinää ja tukalaa tunnetta rinnassa. Nyt niitä ei vain ollut. Vaikka en tunne kaupunkiseudulta enää ketään ja vanhat ystäväni ovat muuttaneet pois tai eivät halua nähdä minua, pystyin olla itsekseni ihan hyvin. Ainoat ärsytyksen ja masennuksen aiheuttavat ajat olivat kun nimeltämainitsematon henkilö yritti minulle soittaa. Huolissaan tietty mutten vain jaksanut ja en vastannut. Ei minua enää kiinnosta ja hän ei sitä vain ymmärrä.
Viikko hurahti nopeasti, ehkä liiankin. Mukaan kuului Jumbossa
pyörimistä, uudet kengät, housut ja muuta kivaa. Nyt on hyvä kävellä
ensitalvi kunnon kengillä ja toivonmukaan eivät varpaani jäädy. Onneksi
on villasukat!
Kävin hetken mielijohteesta Lahdessa moikkaamassa ystävää ja olin siellä jopa yötä.
Mukava päivä hyvässä seurassa piristi mieltäni taas hyvin paljon. Tutustuin uusiin ystäviin ja näin ihmisen jonka olin tuntenut 5vuotta ja ikinä nähnyt. Tapasin hänet ja tyttöystävänsä Tikkurilassa, kävimme kahvilla ja myöhemmin löysin itseni hänen seurastaan baarista. En juomassa vaan olin ystäväni seurana, hän on nimittäin järjestyksenvalvojan pestissä. Siellä sitten rupateltiin kunnes kolmen aikaan aamusta vuoro loppui ja sain kyydin keskustasta isän luokse nukkumaan. Kiva selväpäinen ilta.
Seuraavina päivinä tutustuin internetin kautta mukavaan mieheen jonka kanssa nähtiin ja bilisteltiin ympäri hänen kotiseutujaan. Aamuun asti rupatellenhan siinä meni ja hauskaa oli. Ihana ja piristävä ihminen kuka on samalla aaltopituudella elämästä kuin minäkin. Näimme myös seuraavana päivänä kun ajankohdat natsasivat molemmille.
Lauantaina olin isäni apuna Vantaanseudun steiner koulun keskiaikamarkkinoilla auttamassa juontohommissa. Puhuin siis vuorotellen isäni kanssa mikrofooniin ja infosimme missä tapahtuu ja mitä. Tapahtuman oli järjestänyt siis steiner koulu ja paikanpäällä oli poniratsastusta, myyntikojuja, kahveeta sekä pullaa. Myös kaikenlaisia esityksiä, kuten tanssai laulua ja Barbaaritallin ritariesitys ratsain. Minä juonsin tapahtumaa ja kiertelin kuvaamassa tapahtumia kaikessa rauhassa. Ohjelmaa kesti kahdestatoista kahteen jonka jälkeen kävimme isän ja pikkuveljen kanssa syömässä, vaihtamassa vaatteet ja lähdimme linnanmäelle. Jihuu!
Lintsillä pikkuveljeni kanssa ja oli kyllä tosi mahtavaa viettää aikaa hänen kanssaan. Viimeksi näimme toisemme isoveljeni lapsen ristiäisissä kesällä. Ensin kun tulin vantaalle oli veli hiljainen ja ujo. En minäkään osannut hänelle puhua.. Masentavaa ajatella että ei osaa omalle veljelleen puhua mutta kyllähän se muuri siitä kaatui ja sitten se oli menoa. Ihana ja fiksu kaveri! Pikkuveli uskalti tulla mun kanssa linnanmäellä vaikka mihinkä laitteeseen. Aloitimme kummitusjunasta mikä oli aika tylsä mutta siitä menimme linnunrataan ja vuoristorataan ja vaikka mihin. Uskaltauduimme illan lopussa Kieppiin, kieputtimeen ja Ukkoon! Hui.. Mulla on korkeanpaikankammo ja aika huono maha joten oli ihme ettei mitään ylimääräistä lentänyt suusta taikka paniikkikohtaus iskenyt laitteiden korkeimmassa pisteessä. Kingiin en vain uskaltanut lähteä.. Se oli jotai niin kamalaa jopa ajatella!
Yhteen päivään mahtuu monta tuntia mutta joskus sen on loputtava. Aamulla 4h keskiaikamarkkinoita ja illalla 4h linnanmäkeä. Mikäpäs siinä jos on mahtavaa seuraa!? Illalla tosin lähdin vielä moikkaamaan Helsingin keskustaan kaveria ja ilta venähti entistä enemmän ja väsyneenä kömmin sohvalle nukkumaan.
Kaksi viimeistä päivää otin rennosti löhöillen ja kävin hermohoidossa. Hoidolle ei ole virallista nimeä mutta isäni ystävä joka on hoitanut monia ihmisiä on mm. parantanut tenniskyynärpään ja saanut halvaantuneita ihmisiä kävelemään käsitteli minun lonkkani. Huusin, itkin ja meinasin käydä miehen kurkkuun kiinni, mutta hoito oli kivun arvoista. Lonkkiini ei ole hoidon jälkeen sattunut tippaakaan. Ihan mahtavaa! Ensikuussa on keikkaa taas Helsinkiin ja tähän kys. hoitoon ihan kunnolla. 3kerran kipu ja huuto 9päivän sisään tuntuu kamalalle mutta se että voisin joskus elää ilman jokapäiväistä kipua olisi mahtavaa.
Even my sensitivity is a problem and i think you already know that. There are days when i wake up with a smile on my face but cry myself to sleep. Sometimes i just snap in the middle of the conversation. That's what a bipolar is. Im not agressive but sometimes i can be a kid or a monster, i can't argue with that. Sometimes im so childish i'm ashemed of myself and then crash. I really don't cry often but when i do, i can't stop myself. I hope you understand.
