Hyvää halloweenia

Pällistelin ja palelin kylmästä ohuessa vaatetuksessa pari viikkoa sitten mallina eräälle paikalliselle kuvaajalle. Joonas elikkä tässä tilanteessa kuvaaja, oli hyvin mukava ja aika meni rattoisasti. Hän herrasmiehenä haki minut jopa kotiovelta ja lähdimme autolla päristelemään kohti kuvauspaikkaa mitä hän oli alustavasti miettinyt. Aivan suunniteltuun paikkaan emme päässeet, mutta kuvauspaikkamme löytyi kuitenkin hyvin läheltä alkuperäistä paikkaa. Leiriydyimme ihanan koivikon viereen ja lähdimme katsomaan sopivaa paikkaa puiden lomasta. Joonas viritteli jalustat, salamat ja kameran, kunnes aloimme töihin.
Tutustumis kierros oli kyseessä joten mitään kummoisempaa emme tehneet tälläkertaa ja metsässä emme olleet kuin parisen tuntia. Todella kivoja, synkkiä ja tunnelmallisia kuvia saatiin ja sellaisia haimmekin.
Mitään kummempaa en taida tästä kirjoitella paitsi sen, että oli muuten aivan pirun kylmä vaikka pakkastakaan ei vielä ollut! Onneksi oli oma viltti mukana minkä kanssa pystyi välillä lämmittelemään. Kotiin päästessä lämmin suihku ja tee eteen, nam.
Kaksi alinta kuvaa olen jälkikäsitellyt hieman itsekkin, jotta saatas jotain halloweenin kunniaksi. Meitä kun ei mihinkään pippaloihinkaan kutsuttu. Mä niin rakastan halloweenia. Kukaan ei sitä taida ymmärtää. Omia juhlia ei myöskään pidetty koska ei kukaan olisi kuitenkaan tullut.

Kameran takana J.Ahtikallio Photography, kiitos mahtavasta illasta!

Sairaus ei parane koskaan

En ole hetkeen tähän blogiin koskenut. Syynä kirjoitusten aloittaminen ja lopettaminen. Asiaa on, pahoja sekä hyviä päiviä on mennyt ohitse ajatellen tätä blogia, mutten koskaan ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen yrittänyt. Uudistin blogin ulkoasunkin jotta saisin lisäpotkua. Ehkä mun juttuni on enemmän eläinblogit kuten hevos- ja koirablogit mitä jo muuten kirjoitan. On vaan jotenkin mukava tietää, että olemassa on myös tämä, pääntyhjennys paikka missä voin kirjoittaa paskoista asioista jos siltä tuntuu. Eläin blogeihin ei näitä mielen sopukoista syntyviä närkästyneisyyksiä ja vittuiluja viitsi kirjoittaa.

Mitä on sitten tapahtunut?

Noh, muutimme Jyväskylään 27.08.-16 ja en ole vielä päässyt mihinkään lopputulokseen asian kanssa. En ole ollut onnellinen, paitsi hyvin pieniä hetkiä. Olen saanut kaksi paniikkikohtausta, itkenyt litroittain kipeitä kyyneliä, aamulla herännyt silmät turvonneena ja melkein siinä kunnossa, etten vain jaksa nousta tai tehdä yhtään mitään. Eläimet ovat pistäneet minut kuitenkin jaloilleni aina jokapäivä. Koiraa on käytettävä pihalla, kissanhiekkalaatikko on siivottava ja karvakorvien eteen laitettava murkinaa.

Pelkään kaksisuuntaista itseäni. Olen ollut todella masentunut täällä ja hyvin yksinäinen. En tunne täältä ketään, minulla on vain mies ja eläimet. Eläimet eivät täytä sydänystävän aukkoa elämässäni. Laumaihmisena tarvitsisin ystävää jota nähdä, jonka kanssa puhua ja käydä rennosti viihteellä ja sohppailemassa vaikka rahaa ei olisikaan.

On paha olla.

Kävimme Kuopiossa 26-28. päivä juhlimassa miehen ''vanhassa'' kaveriporukassa. Lauantai-Sunnuntai välisenä yönä kun olimme juomassa ja menimme baariin, minut yritettiin raiskata.  Kävimme aamuyöllä tapauksen yhteydessä poliisin puheilla ja sairaalassa antamassa kaikki vaatteeni testeihin ja kävelin sairaalasta ulos muovipussit jalassa sekä sairaalan inhottava vaaleanpunainen puku päällä taxiin ja yöpaikkaamme.
Olimme miehen pikkusiskon luona yötä.
Aamulla kävin antamassa lausunnon poliiseille jonka yhteydessä sain huomata, että olin raskaana. Kesken kuulusteun pyysin päästä vessaan ja kävin oksentamassa. Siteessä, jonka olin stessin laukaiseman vuodon takia laittanut pikkuhousuihini ennen nukkumaan menoa, oli pieni sikiö. Menin normaalisti jatkamaan kuulustelua ja senjälkeen palasimme kämpille ja lähdimme pian ajamaan takaisin kotiin, Jyväskylään. En kertonut keskenmenosta miehelle vielä mitään.
Tylsä, pitkä ja itkun täytteinen tarina. En palaa siihen.

Tiistaina oli miehen haalari kastajaiset missä hän halusi käydä nappaamassa haalarimerkin itselleen. Kastajaiset tapahtusivat yökerhon tapaisessa baarissa missä olimme kerran aiemmin käyneet ja mies haukkui paikan lyttyyn. Ei hän ole yökerho ihmisiä. Minä olisin halunut silloin sinne jäädä.
Kastajaiset olivat myös vaahtobileet. Päivällä oli joku pakollinen ryhmätapaaminen mistä mies myöhästyi koska minä olin maassa, itkin, huusin ja purin taas kaiken häneen sekä tyynyyn.

''Mene vaan ryyppäämään vitun monen naisen kanssa ja jätä mut yksin''' 

''Mee kattoo naisia ja katokkin että panet kaikkia''

Joo..
Vaahtobileet = puolialastomia naisia jotka keikuttavat persettään
Haalarimerkki(vieläpä hemmetin ruma(lisää naurua tähän) = tärkeämpi kuin minä

En vain tiedä mutta välillä napsahdan. Sinäänsä jälkeenpäin ymmärrän miksi minulla oli niin paha olla. Olin juuri saanut keskenmenon ja minun pitäisi olla yksin. Yksin klo: 16:30-22:00 välisen ajan.
Sillävälin kun mies menee haalareinensa baariin. Vaahtobileisiin. Yökerhoon. Ryyppäämään.
En halua olla mustasuikkainen, mutten voi sille mitään. Luotan mieheeni, tai niin ainakin oletan. Nämä ryyppäjäiset ilman minua tuntuu vain väärälle. Hänen luokallaan kun on 90% pelkkää tissiä ja persettä eli naisia.
Olen hyvin kateellinen. Mies on saanut elämässään niin paljon. Hän pääsee koulun puolesta jopa risteilylle. Hän saa ystäviä kun käy koulussa ja ryyppäämässä yksityistilaisuuksissa heidän kanssaan. Minä taas olen yksin kotona. Pesen pyykit, teen ruokaa, imuroin, täytä ja tyhjennän tiskikonetta.

En ole onnellinen, mutta voisin olla.

Mies kyselee, että auttaisin häntä haalarimerkkien ompelemisessa ja opettaisin ompelemaan. Ei pätkääkään kiinnosta auttaa asiassa minkätakia minä jään yksin ja hän saa pitää hauskaa. Tietysti on hän hän ansainnut hauskanpitonsa, mutta se oli viimeinen tikki kun jouduin erittäin saatanan tärkeän hammaslääkäri ajan perumaan vain siksi, että mies pääsee vittu ryyppäämään ja saisi sen hemmetin ruman ''kastettu'' haalarimerkkinsä.

Yritämme vielä. Nämä minun sekoamiset liittyvät sairauteeni ja sentakia se on hankalaa. Niitä ei osaa ennalta arvata, että mitenkä pahoja ne ovat. Jos tiedän että viikon päästä on taas ryyppäjäiset ja en pääse mukaan ja että joudun olla kotona yksin ja miettiä taas että mitä mies tekee ja kenen kanssa. Masennun ja olen hiljainen ja ärisevä biach monta päivää ennen ja sinä H hetkenä räjähdän. Seuraavat päivät menevät masentuneena ja vielä kuitenkin ärisevänä monsterina joka johtaa kipinää riidasta toiseen.

Haluan tehdä jotain.

Haluan mennä töihin. Jos vain olen kotiäiti se tekee minut hulluksi. En näe ihmisiä enkä pääse kotoa pois. Olen loukussa.
Jos olisin töissä minä pääsisin pois kotoa, tutustuisin ihmisiin ja elämä voisi olla edes vähän hauskaa. Sosiaaliohjaaja sanoi toista. En pääse töihin, ei tilanteessani kannata mennä töihin. Mennään mielummin kuntouttavaan pajatoimintaan mitä tehtiin Kuopiossa. Ei. Ei. EI! Se oli täyttä paskaa vaikka pääsinkin elämässäni hieman eteenpäin, nyt pystyn jopa ajattelemaan töitä.

Haluan ulos tästä talosta.

Pahaa oloa tasapainottamassa hyvät päivät. Kerran viikossa pääsen ratsastamaan vuokrahevosellani jonne mies minua kuljettaa. Jokapäivä saan olla mitä ihanimpien eläinteni kanssa. Minulla on kamera, mitä käytän aktiivisesti. Viimeaikoina ruutuun on päässyt vain karvaiset huligaanini.
Kuviani pääsee tarkemmin katsomaan kun painat tästä.

Mutta hei, onneksi on Lokakuu ja HALLOWEEN on oven takana!

Toivottavasti en joudu viettämään rakastamiani pukujuhlia täysin itsekseni...