Dia De Los Muertos

Kuvauksissa taas käyty, jokunen aika sitten. Nämä tulee ihanalla viiveellä tänne, mutta jospa tuo ei haittaa.
Tälläkertaa kuvauksesta vastasi Isberg Desing ja vastakappaleenani oli Miss Misande. Aiheena kuolleiden päivä eli Dia De Los Muertos, asut ja meikit sen mukaan. Minä olin tälläkertaa molempien maskeerausten takana jotka jouduttiin tekemään pienessä kiireessä joten jälki ei ole mitä mahtavin, mutta kyllä näihin oli tyytyväinen.

Mielipide kuvista; Mielestäni tsi kivoja ja simppeleitä, tosin jälkikäsittelyssä on vielä toivomisen varaa. Hiuskikkurat olisi voinut muokata pois jotta kuvat olisivat siistimmät, minkä minä voin omille käkkäröilleni kun eivät pysy käsissä. Noh, kokonaisuudessahan tämä oli kuvaajalle studiokuvaus harjoittelu, ei ollut kuullemma paljon käynyt. Eihä siinä, jostain on aloitettava. Mukava päivä ja tutustuin ihanaan Miss Misandeen ja tietty mukavaan kuvaajaamme.

Mustaa teippiä

Näistä kuvauksista on jo aikaa, mutta onhan nämäkin tänne laitettava, edes jonnekkin näkösälle. Facebook tavaraa nämä eivät ole, sukulaisten silmille varsinkaan.

Laitoin facebookkiin tosiaan paikalliseen valokuvaus ryhmään ilmoituksen, jos joku haluaisi kuvata minua eläinteni kanssa, mutta toisin kävi. Tälläisiin kuvauksiin sitten ensimmäisenä lähdettiin Petterin kanssa joka tälläistä projektia on haaveillut pidemmän aikaa. Minun kanssani hän pääsi sitten tositoimiin ja leikkimään teipin kanssa.
Teippien asettelussa kesti noin tunnin verran kun mietimme, tuumasimme ja katselimme refrenssi kuvia  Tarkalleen en muista kuinka monta kuvaa Petteri otti, mutta nämä kolme olivat mielestäni parhaat. Otimme myös muutaman kuvan missä teippiä ei tissien päällä ollut mutta ne jätän ihan itselleni portfolioon jos sellaisen saisin joskus aikaiseksi tehtyä.

Hieman olen pessimistinen kuvien suhteen, koska oma olemus ällöttää. Näen näissä vain sitä huonoa puolta itsessäni, mutta mitä enemmän näitä katselee niin sitä enemmän tähän myös tykästyykin. Hiukset harmittivat paikan päällä ja järlkeenpäin. Mitään en osaa hiuksilleni tehdä ja ne eivät olleet edes värjätyt. Itseluottamus kasvoi kyllä näiden myötä vaikken tyytyväinen itseeni olekaan, mutta tulenkohan koskaan olemaankaan?

Hyvä kokemus tästä jäi ja kuvaaja oli mitä mukavin, ymmärtäväisin ja reiluin. Ehkä tulevaisuudessakin teemme yhteistyötä.

Hyvää halloweenia

Pällistelin ja palelin kylmästä ohuessa vaatetuksessa pari viikkoa sitten mallina eräälle paikalliselle kuvaajalle. Joonas elikkä tässä tilanteessa kuvaaja, oli hyvin mukava ja aika meni rattoisasti. Hän herrasmiehenä haki minut jopa kotiovelta ja lähdimme autolla päristelemään kohti kuvauspaikkaa mitä hän oli alustavasti miettinyt. Aivan suunniteltuun paikkaan emme päässeet, mutta kuvauspaikkamme löytyi kuitenkin hyvin läheltä alkuperäistä paikkaa. Leiriydyimme ihanan koivikon viereen ja lähdimme katsomaan sopivaa paikkaa puiden lomasta. Joonas viritteli jalustat, salamat ja kameran, kunnes aloimme töihin.
Tutustumis kierros oli kyseessä joten mitään kummoisempaa emme tehneet tälläkertaa ja metsässä emme olleet kuin parisen tuntia. Todella kivoja, synkkiä ja tunnelmallisia kuvia saatiin ja sellaisia haimmekin.
Mitään kummempaa en taida tästä kirjoitella paitsi sen, että oli muuten aivan pirun kylmä vaikka pakkastakaan ei vielä ollut! Onneksi oli oma viltti mukana minkä kanssa pystyi välillä lämmittelemään. Kotiin päästessä lämmin suihku ja tee eteen, nam.
Kaksi alinta kuvaa olen jälkikäsitellyt hieman itsekkin, jotta saatas jotain halloweenin kunniaksi. Meitä kun ei mihinkään pippaloihinkaan kutsuttu. Mä niin rakastan halloweenia. Kukaan ei sitä taida ymmärtää. Omia juhlia ei myöskään pidetty koska ei kukaan olisi kuitenkaan tullut.

Kameran takana J.Ahtikallio Photography, kiitos mahtavasta illasta!

Sairaus ei parane koskaan

En ole hetkeen tähän blogiin koskenut. Syynä kirjoitusten aloittaminen ja lopettaminen. Asiaa on, pahoja sekä hyviä päiviä on mennyt ohitse ajatellen tätä blogia, mutten koskaan ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen yrittänyt. Uudistin blogin ulkoasunkin jotta saisin lisäpotkua. Ehkä mun juttuni on enemmän eläinblogit kuten hevos- ja koirablogit mitä jo muuten kirjoitan. On vaan jotenkin mukava tietää, että olemassa on myös tämä, pääntyhjennys paikka missä voin kirjoittaa paskoista asioista jos siltä tuntuu. Eläin blogeihin ei näitä mielen sopukoista syntyviä närkästyneisyyksiä ja vittuiluja viitsi kirjoittaa.

Mitä on sitten tapahtunut?

Noh, muutimme Jyväskylään 27.08.-16 ja en ole vielä päässyt mihinkään lopputulokseen asian kanssa. En ole ollut onnellinen, paitsi hyvin pieniä hetkiä. Olen saanut kaksi paniikkikohtausta, itkenyt litroittain kipeitä kyyneliä, aamulla herännyt silmät turvonneena ja melkein siinä kunnossa, etten vain jaksa nousta tai tehdä yhtään mitään. Eläimet ovat pistäneet minut kuitenkin jaloilleni aina jokapäivä. Koiraa on käytettävä pihalla, kissanhiekkalaatikko on siivottava ja karvakorvien eteen laitettava murkinaa.

Pelkään kaksisuuntaista itseäni. Olen ollut todella masentunut täällä ja hyvin yksinäinen. En tunne täältä ketään, minulla on vain mies ja eläimet. Eläimet eivät täytä sydänystävän aukkoa elämässäni. Laumaihmisena tarvitsisin ystävää jota nähdä, jonka kanssa puhua ja käydä rennosti viihteellä ja sohppailemassa vaikka rahaa ei olisikaan.

On paha olla.

Kävimme Kuopiossa 26-28. päivä juhlimassa miehen ''vanhassa'' kaveriporukassa. Lauantai-Sunnuntai välisenä yönä kun olimme juomassa ja menimme baariin, minut yritettiin raiskata.  Kävimme aamuyöllä tapauksen yhteydessä poliisin puheilla ja sairaalassa antamassa kaikki vaatteeni testeihin ja kävelin sairaalasta ulos muovipussit jalassa sekä sairaalan inhottava vaaleanpunainen puku päällä taxiin ja yöpaikkaamme.
Olimme miehen pikkusiskon luona yötä.
Aamulla kävin antamassa lausunnon poliiseille jonka yhteydessä sain huomata, että olin raskaana. Kesken kuulusteun pyysin päästä vessaan ja kävin oksentamassa. Siteessä, jonka olin stessin laukaiseman vuodon takia laittanut pikkuhousuihini ennen nukkumaan menoa, oli pieni sikiö. Menin normaalisti jatkamaan kuulustelua ja senjälkeen palasimme kämpille ja lähdimme pian ajamaan takaisin kotiin, Jyväskylään. En kertonut keskenmenosta miehelle vielä mitään.
Tylsä, pitkä ja itkun täytteinen tarina. En palaa siihen.

Tiistaina oli miehen haalari kastajaiset missä hän halusi käydä nappaamassa haalarimerkin itselleen. Kastajaiset tapahtusivat yökerhon tapaisessa baarissa missä olimme kerran aiemmin käyneet ja mies haukkui paikan lyttyyn. Ei hän ole yökerho ihmisiä. Minä olisin halunut silloin sinne jäädä.
Kastajaiset olivat myös vaahtobileet. Päivällä oli joku pakollinen ryhmätapaaminen mistä mies myöhästyi koska minä olin maassa, itkin, huusin ja purin taas kaiken häneen sekä tyynyyn.

''Mene vaan ryyppäämään vitun monen naisen kanssa ja jätä mut yksin''' 

''Mee kattoo naisia ja katokkin että panet kaikkia''

Joo..
Vaahtobileet = puolialastomia naisia jotka keikuttavat persettään
Haalarimerkki(vieläpä hemmetin ruma(lisää naurua tähän) = tärkeämpi kuin minä

En vain tiedä mutta välillä napsahdan. Sinäänsä jälkeenpäin ymmärrän miksi minulla oli niin paha olla. Olin juuri saanut keskenmenon ja minun pitäisi olla yksin. Yksin klo: 16:30-22:00 välisen ajan.
Sillävälin kun mies menee haalareinensa baariin. Vaahtobileisiin. Yökerhoon. Ryyppäämään.
En halua olla mustasuikkainen, mutten voi sille mitään. Luotan mieheeni, tai niin ainakin oletan. Nämä ryyppäjäiset ilman minua tuntuu vain väärälle. Hänen luokallaan kun on 90% pelkkää tissiä ja persettä eli naisia.
Olen hyvin kateellinen. Mies on saanut elämässään niin paljon. Hän pääsee koulun puolesta jopa risteilylle. Hän saa ystäviä kun käy koulussa ja ryyppäämässä yksityistilaisuuksissa heidän kanssaan. Minä taas olen yksin kotona. Pesen pyykit, teen ruokaa, imuroin, täytä ja tyhjennän tiskikonetta.

En ole onnellinen, mutta voisin olla.

Mies kyselee, että auttaisin häntä haalarimerkkien ompelemisessa ja opettaisin ompelemaan. Ei pätkääkään kiinnosta auttaa asiassa minkätakia minä jään yksin ja hän saa pitää hauskaa. Tietysti on hän hän ansainnut hauskanpitonsa, mutta se oli viimeinen tikki kun jouduin erittäin saatanan tärkeän hammaslääkäri ajan perumaan vain siksi, että mies pääsee vittu ryyppäämään ja saisi sen hemmetin ruman ''kastettu'' haalarimerkkinsä.

Yritämme vielä. Nämä minun sekoamiset liittyvät sairauteeni ja sentakia se on hankalaa. Niitä ei osaa ennalta arvata, että mitenkä pahoja ne ovat. Jos tiedän että viikon päästä on taas ryyppäjäiset ja en pääse mukaan ja että joudun olla kotona yksin ja miettiä taas että mitä mies tekee ja kenen kanssa. Masennun ja olen hiljainen ja ärisevä biach monta päivää ennen ja sinä H hetkenä räjähdän. Seuraavat päivät menevät masentuneena ja vielä kuitenkin ärisevänä monsterina joka johtaa kipinää riidasta toiseen.

Haluan tehdä jotain.

Haluan mennä töihin. Jos vain olen kotiäiti se tekee minut hulluksi. En näe ihmisiä enkä pääse kotoa pois. Olen loukussa.
Jos olisin töissä minä pääsisin pois kotoa, tutustuisin ihmisiin ja elämä voisi olla edes vähän hauskaa. Sosiaaliohjaaja sanoi toista. En pääse töihin, ei tilanteessani kannata mennä töihin. Mennään mielummin kuntouttavaan pajatoimintaan mitä tehtiin Kuopiossa. Ei. Ei. EI! Se oli täyttä paskaa vaikka pääsinkin elämässäni hieman eteenpäin, nyt pystyn jopa ajattelemaan töitä.

Haluan ulos tästä talosta.

Pahaa oloa tasapainottamassa hyvät päivät. Kerran viikossa pääsen ratsastamaan vuokrahevosellani jonne mies minua kuljettaa. Jokapäivä saan olla mitä ihanimpien eläinteni kanssa. Minulla on kamera, mitä käytän aktiivisesti. Viimeaikoina ruutuun on päässyt vain karvaiset huligaanini.
Kuviani pääsee tarkemmin katsomaan kun painat tästä.

Mutta hei, onneksi on Lokakuu ja HALLOWEEN on oven takana!

Toivottavasti en joudu viettämään rakastamiani pukujuhlia täysin itsekseni...

Jos, ehkä, koska, kun...

17-20.06.2016 kävimme Lapinreissussa omalla mökillämme mikä sijaitsee Sodankylässä joen rannassa n.puolen tunnin matkan päässä keskustasta. Kyseinen reissu oli hyvinkin tapahtumarikas. Pari kilometriä ennen Ranuan keskusta pysähdyimme auttamaan kahta naista jotka olivat jääneet asuntoautonsa kanssa tienvarteen besan loppuessa. Kyseessä oli kaksikko jotka olivat matkalla Rovaniemen koiranäyttelyihin ja kyydissä oli kolme kleinspitziä! Mikä sattuma että meidän takapenkillämme matkusti juurikin kys. rodun edustaja Ruusu. Kuski nousi kyytiimme ja annoimme hänelle kyydin Ranuan keskustaan ja haimme heille bensaa jotta pääsisivät matkaan. Tienasimme kiitosbensat samalla ja vaikka omaan matkaamme tuli puolentunnin mutka ei se kyllä paljoa haitannut. Autoimme ihmisiä hädässä ja mikä parasta, saman koirarodun rakastavia, ihania ihmisiä!

Matkamme jatkui kohti määränpäätä ja kuinkas kävikään kun automme hajosi Rovaniemellä, kun viimeisen kerran pysähdyimme kahville ja haukkaamaan jotain pientä evästä sekä tankkaamaan uljaan menopelimme. Kun olimme lähdössä huoltoaseman pihasta about klo: 23:00 akun huomiovalo ilmestyi. Akku ei saa virtaa. Akun laturissa vikaa? Näin diagnosoimme ja soitimme apuja perheiltämme. Kuskina oli siis poikaystäväni Riku jonka edellinen auto oli kyseessä ja sen omisti nyt hänen äitinsä. Heille soitimme ensin ja samalla minä soitin isälleni joka meidät oli lappiin kysynyt että matkaamme tuli aika iso mutka.
Tovin asioita selvitellessämme päätimme jatkaa matkaa niin pitkälle kun auto vaan jaksaa. Puoliväliin pääsimme ja sitten auto sanoi käpälänsä irti pelistä. Pääsimme erään huoltoaseman pihaan kuitenkin mistä isäni tuli meidät hakemaan. Isäni toi meille vara-akun jolla pääsimme jatkamaan matkaa kohti Sodankylää. Ne viimeiset kilometrit olivat kammottavinta mitä olen kokenut. Ilmastointia ei voinut käyttää, ikkunoita ei voinut avata. Ilma oli kostea ja tuulilasi keräsi pisaroita sekä huurustui niin ettemme nähneet eteemme. Satoi myös ja aurinko paistoi suoraan edestäpäin ja heijastui tuulilasiin. Tie oli hävinnyt. Isäni ajoi edessämme ja seurasimme takavaloja jotka nekin näkyivät vain juuri ja juuri. Matka taittui hitaasti välillä hätävaloja vilkutellen jos takaa tuli matkalaisia. Pääsimme kuitenkin Sodankylän keskustaan ja hyppäsimme siitä Rikun ja koiran kanssa isän kyytiin ja ajoimme mökille. Nukkumaan pääsimme komen aikaan aamusta.

Seuraavana päivänä isäni herätti meidät kahdeksalta kalaan ja lähdimme tietty aamupalan jälkeen veneeseen ja vietimme kivan päivän joella virvelit käsissämme. Isäni sai ensimmäisenä pienen hauen jonka jälkeen itse nostin kolme peräkkäin. Riku sai yhden kiinni mutta ei se veneeseen asti pysynyt uistimessa kiinni. HAHA!
Samana päivänä hieman illemmalla isäni ja poikaystävän Riku selvittelivät auto asiaa ja Sunnuntaina auto saatiinkin sitten korjattua ja vika ei ollutkaan akun laturissa vaan joissain johdoissa, ota nyt automiesten puheista selvää, että missä johdoissa!
Me nautimme lomastamme, kalastimme, kävimme saunassa sekä ihanassa savusaunassa. Ruusu oli onnensa kukkuloilla kun sai olla vapaana ja pääsi vielä uimaankin. Neiti olisi kokoajan halunnut tassutella joessa. Vähän sai neiti maistaa kalan pyrstöä jota oli paistettu mökkimme laavussa. Voi miten ihana loma.
Kalaa tuli ja minä vein noita miehiä 10-0. Sain saaliiksi 6 haukea ja tietysti ne isoimmat, mato-onkeen tarttui myös kaksi harjusta ja yksi särki. Isäni näin nostavan vain yhden hauen meidän läsnäollessa ja Riku sai eräältä tammukkapurolta yhden harjuksen. Eli kukas tässä onkaan super kalastaja, hä!?
Viikonloppu meni nopeasti ohitse ja niin myös lapin lomamme. Vaikkei tuo mies saanutkaan kalaa sen enempää oli kuullemma tosi mukava matka. Onneksi on isä jolla on mökki, ja vieläpä lapissa joen rannassa.

Juhannuksena olimme Rikun isän mökillä Haminassa, sukuloimassa taas ja tietysti Ruusu mukana.
Minua harmitti suuresti kun maisemat olivat niin upeita ja unohdin järjestelmäkamerani matkasta. Reissun pääteemahan oli taas itse kalastus ja juhannuksen vietto. Heti ensimmäisenä aamuna kun heräsimme lähdimme kalastelemaan Rikun ja hänen pikkusiskonsa omalla veneellä. He näyttivät kalastuspaikat ja Riku höpötteli mökistä jatkuvasti erilaisia asioita ja tietty innoissaan. Ensimmäisellä kalareissulla kalastin kaksi, reissun isointa haukea joista toinen oli 2.75kg ja sen minä vetäisin veneeseen ensimmäisenä. Rikukin sai tällä reissulla jopa kalaa. Alkaa pikkuhiljaa uskoa että on se aito kalamies.
Päivät menivät nopeasti kun tuli aina nukuttua niin pitkään ja heräsimme Rikun kanssa aina päivälliselle, siitä lähdimme kalaan ja siinäpä päivä sitten aina menikin.
Lauantaina kun muu porukka lähti hiekkarannalle me kävime koiran ja Rikun kanssa kiertelemässä paikkoja mökin ympärillä, kävimme eräässä saarennokassa missä oli todella kaunista. Aurinkokin paistoi ja oli lämmin päivä. Vähän harmitti kun emme lähteneet hiekkarannalle, mutta siihenkin oli syynsä.. Minua ahdisti jotenkin aivan kamalasti olla isossa tuntemattomassa porukassa ja vielä vieraassa paikassa. Paikanpäällä oli siis Rikun isä perheineen eli puolisoineen ja puolison lapset joita oli peräti kolme ja heidän kumppaninsa oli paikanpäällä myös. Sekä Rikun pikkusisko oli tietysti paikalla. Kamala epätäydellisyyden tunne jatkuvasti ja tuntui että tein kaiken väärin jos joku minua hieman vilkaisi. Olin hiljainen ja puhuin vain jos minulta jotain kysyttiin. Mukava loma oli kaikinpuolin vaikka ahdistikin ja oli jotenkin vaikea olla. Ehkä ensikerralla mökille eksyessämme ei olisi tupa täynnä ihmisiä. Olisi hieman helpompi vaan olla ja rentoutua.

Heinäkuun ensimmäinen viikko oli yhtä helvettiä. Rasitti, vitutti, ahdisti, itketti ja ei vaan olisi jaksanut mitään. Riku oli tuon kyseisen viikon omilla teillään Kaldoaivin reissussa ja minä koiran kanssa kotona. Ruusulla oli maanantaina streilisaatio ja tyrna poisto joka meni hyvin mutta kuinka ollakkaan koiran polvi särkyi. Eli Ruusulla todettiin leikkauksen yhteydessä löysät polvet mikä sitten paheni vasemman puolsessa polvessa sterkkauksen jälkeen kun neiti lähti liikkeelle ja polvi yhtäkkiä petti alta. Kyseessä on siis patellaluksaatio eli lumpio on luiskahtanut pois paikoiltaan, jalkaa suoristaessa lumpio loksahtaa paikoilleen muttei pysy siinä kun koira lähtee liikkeelle tai jalkaa koukistetaan. Tämää tuottaa koiralle hankaluuksia liikkua ja sitä lähdemme nyt seuraamaan. Ulkona käyminen sekä leikkaushaavan että polven kanssa on hankalaa. Kannoin Ruusun sen pedin kanssa hissiin ja ulos. Tuossa vieressämme on mukava ruohopläntti missä neiti saa tehdä tarpeensa. Ihmiset katsovat ihmeissään koiraa joka yrittää liikkua vaivalloisesti ja huutaa samalla. Onhan se tietämättömäle ihmiselle outo kokemus ja itse olin kyynel silmässä pillittämässä jokapäivä. Untakaan en saanut yössä kun ehkä tunnin tai pari. Olin väsynyt ja muutenkin masennus iski ja raiskasi oikein kunnolla.

Oloa ei helpottanut ollenkaan kun Riku lähetti kuvia reissustansa minne minäkin olisin kovasti halunnut mukaan mutta minua ei otettu. Lonkkavikainen ihminen kun olen ja syyksi otettiin juurikin se etten kuitenkaan jaksaisi kävellä kuuttakymmentä kilometriä viikon aikana. Ja paskat. Mitenkä sitten mukaan pääsi isokokoinen kaveri joka valitti koko matkan ajan ettei jaksa ja istui teltassa popsien eväitään koko viikon. Hä! Kuulin sitten vielä ettei konkkaronkka edes kävellyt niin paljoa kun suunnittelivat eli olisin minä pystynyt mennä mukaan. Ottaa päähän mutta kyllä tuo isäntä lupasi että EHKÄ JOS JA KUN kerkeää kesän aikana vielä minun kanssa tehdä jonkun kalareissun. Katsotaan vaan niin ei kerkeä. Tuo on päässyt ja tehnyt kaikenlaista. Talvella kävi laskettelemassakin mistä olin myös kateellinen.. Hän tekee kaikkea mitä haluaa ja minä en pääse edes ratsastamaan. Onneksi Riku tuli sitten takaisin ja roikuin miehessä kiinni sen loppupäivän ja viikonlopun. Pyytelin pientä tiuskimistani anteeksi kun olin päätäni aukonut taas kaikesta.

Noh, mutta kuitenkin nyt on elo hieman helpottunut tähän päivään. Lääkkeet eivät tunnu tehoavan kuitenkaan sen enempää. Samanlaista on kuin ennenkin vaikka arki on helpottunut kun tuo mies viimein muutti tähän minun luokseni. Kämppä on sekasorron valtaama vaikkakin aika kodikas. Makuuhuone saa minut raivonvaltaan tuon sekasorron takia, kitarat, pyykkiteline, puoliksi purettu vaatekassi ja kaikki on sikinsokin. Jospa Riku jaksaisi järjestellä tavaransa jokupäivä. Kohta on taas muutto edessä. Tälläkertaa Jyväskylään. PERKELE sanon minä. En jaksaisi muutoksia mutta pakko se on tuon perään lähteä kun en halua etäsuhdettakaan aloittaa ja se se vasta olisi täyttä sontaa ja mustasukkaisuutta ja muuta ihanaa. Erohan siitä vaan tulisi. Jospa löytyisi joku kiva kaksio/kolmio minne siirtää tämä pesä ja karvakorvat.

Mökkilomaa ja lääkkeitä

Tili tuli ja tili meni taas alkukuusta ja tässä oli mun Matkuksen shoppailureissun jälkeinen saalis. Ruusu-koiralle ruokaa(2kg pussi) sekä treeni nameja, Star Wars muki(oli ihan pakko!!), uusia lävistyksiä sekä muutama paita ja neule. Käsin myös Spice Icessä nappaamassa herkkukahvin ja IKEAasta uuden paistinlastan. Sittempä ollaan istuttu hampaita nirskutellen syömättä ilman luksuksia. Elukat ovat ainakin olleet tyytyväisiä ja rouskutelleet kalliita murkinoitaan hännät heiluen. Itse syön makaroonia tai sitten jonkun toisen tarjoamaa ruokaa tai äidin tuomia pakasteita. Jee.

Olen minä ryyppäämässäkin ollut, tottakai. Viimeksi touhuilla 9.päivä josta en loppuiltaa täysin muista mutta Sami Hedbergin kanssa törmättiin ja päästiin kaveriporukan kanssa sitten Ilonan VIP huoneeseen laulamaan ja vetämään ilmaisia juomia. Mikäpä siinä. Mukavaa oli ja siinä rytäkässä hävitin uuden nenäkoruni ja minut piti taluttaa kotiin. Olisin jäänyt tielle nukkumaan kuullemma. Onneksi Riku oli mukana ja pääsin hänen viereen sitten nukkumaan.
Perjantai olikin sitten yhtä tuskaa ja darraa. Piti vielä lähteä Rikun ja tämän perheen kanssa mökille. Saareen. Kauas kaupungista.

                                                              ''KÄÄK''

vai

                                                        ''JEE''?

Ehkä hieman molempia. Auto ja (onneksi) lyhyt venematka olivat täyttä tuskaa ja hoin Rikullekkin kokoajan ''En voi hyvin..''
Ensivaikutelma mökkeilystä mietitytti, että miten tässä käy kun tietysti anopit ja muut perheenjäsenet on se hyvin järkyttävän stressaava ja pelottava asia. Ainakin minulle. Onneksi olimme suurimman osan ajasta veneellä kalassa Rikun kanssa emmekä mökissä neljän seinän sisällä vaikka sekin oli kyllä mukavaa vaikka minua paleli kokoajan hyytävän kylmässä mökissä viileän ja monen tunnin kalareissun jälkeen.
Minua ahdisti ja mietitytti. Kolotti ja itketytti, mutta pysyin vahvana ja pyrin hymyilemään jos joku minua vilkaisi. Onneksi perhe oli kuitenkin mukava, Rikun pikkusisko esitteli minulle mökkipihan, puumajat ja leikkimökin. Kävimme mato-ongella kolmestaan ja sitten heittelemässä virverillä perjantaina ja lauantaina. Mökissä oli aina jotenkin tuima tunnelma, mutta ehkäpä se johtui vain minusta ja pleosta että sanon jotain väärää ja minua vihataan sitten loppuelämä.

Tämä puolisko Rikun perheestä on kyllä mukava pikkusiskoja myöten. Pian on sitten herrasen isäpapan tapaaminen mikä ehkä eniten jännittää. Olemme menossa Juhannuksena Haminaan, merenrantaan missä appiukon mökki sijaitsee. Taas kauas kotoa ja kylmiin maisemiin, mutta onneksi on meri ja kalastusvermeet.

Ensi viikonloppuna lähdemme lappiin minun isäni perheen kanssa. Se onkin Rikulle jännityksen paikka taikka sitten herra istuskelee joenreunassa kalassa 24/7 aivan innoissaan, niinkuin hän on tuossa jo iloinnut. Isänikin on hyvin, hyvin innoissaan kun saa kalamiehestä seuraa. Kuullemma haluaa näyttää Rikulle 'salaisia' kalapaikkojansa.

Heinäkuun ensimmäinen viikko mietityttää minua suuresti. Mies on lähdössä Lappiin kaveriporukalla vaeltamaan luonnonhelmaan telttoineen ja minä jään kotiin. Yksin. Minäköhän minä keksin. Viikko on kuitenkin aika pitkä aika, mutta toisaalta taas hyvin lyhyt. Onhan minulla kissat ja koira sekä käyn pajalla näillänäkymin vielä tuolloin pari kertaa viikossa nikkaroimassa jotain. Östä tulee vaikeimpia kun pitää nukkua yksin, onhan minulla Maniac kissa joka aina tunkee peiton alle kainaloon kehräämään mutta sekään ei aja samaa asiaa kun se oma tahmatassu(eli Riku) siinä kainalossa. Yritän ehkä houkutella jonkun ystävän käymään tai jos en saa ketään seuraksi niin lähden parikis päiväksi äidin luokse ja siitä naapurin hevosia hoitamaan, tai pyydän äidin baari kierrokselle tänne Kuopioon. Tekemistä siis olisi jos vain pää pysyisi positiivisena!

Päätin oman sekä Rikunkin takia taas kokeilla lääkitystä tähän ahdistuneisuuteen sun muuhun sekamelskaan joten kävin puhumassa lääkärin kanssa. Kerroin hieman taustoja ja tämänhetken tilanteen ja tein perus BDI kyselyn korkein pistetuloksin, taas kerran. Lääkäri sitten pohti ja kyseli jotta ottaisinko minä lääkityksen. Epäröiden vastasin myöntävästi vaikka olinkin jo päättänyt ne ottaa. Minä käytin viimevuonna(2015) Maaliskuun aikoihin Escitalopram Orionia josta ei ollut minulle yhtään apua ja nyt sain käyttööni Venlaflaxin Orion 75mg sekä unettomuuteen Circadiniä. Uudet lääkkeet, uudet sivuoireet ja epäilykset luonteeni muuttumisesta ja lihoamisesta.
Juuri kun olen saanut kiloja tippumaan alkaa tämä stressi uudestaan, että, jos, koska, kun lihoan taas.

Tämä on aika samperin huono vertauskuva kollaasi mutta kasvoja jos katsoo niin huomaa että 2012 oli laiha, hyvässä kunnossa(painoin n. 55kg), 2015 olin aika pullea(n. 67kg) ja nyt olen mielestäni hyvässä kunnossa(n.56kg). Salille haluaisin vaan lähteä vatsalihaksia reenaamaan mitkä nekin jo välkkyi tässä ennen joulua ja tatuoinnin ottamista. Hih.

Kyselin tästä Venlafaxinista kokemuksia kaksisuuntaisten facebook ryhmässä ja kuullemma se vie seksihalut mennessään. Saas nähdä kuoleeko minun, nymfomaanin(kuten Riku aina sanoo) haluni kokonaan vai rauhoittuisiko tilanne sitten parempaanpäin ettei kokoajan tarvitsisi olla kerjäämässä sitä kivaa juttua tuolla kullan housuissa.
Olen aina ollut hyvinkin epäröivä lääkkeiden suhteen. Buranaa otan aina viimetingassa hammas- taikka päänsärkyyn. Mielenterveydellähän ei saisi leikkiä mutta minä en vaan jaksa uskoa että voisin paremmin suolisto täynnä kemikaaleja mitä ruumiini ei normaalisti, luonnollisesti tuota. Mutta saas tosiaan nähdä parin viikon jälkeen minkälainen ihminen minusta tulee.. Pelottaa koko ajatus jos minusta tulee aivan kamala kikattaja. Kohtuu kaikessa, mutta kyllä näiden sairauksien kanssa on eletty jo pitkään että en oikeasti tiedä mikä 'terve' ihminen minä olen.

viat sekä ongelmat

Mitä on tapahtunut. Miksen enää kirjoita. Monia syitä. Suurin on oma pää. En vaan jaksa eikä ole kiinnostanut enkä ole osannut aloittaa postausta. Kävin nyt masennukseni kanssa taas pohjalla. En jaksanut tehdä mitään vaikka paljon teinkin. Paljon on tapahtunut ja isoja päätöksiä on tehty. On iloittu tilipäivistä ja kiduttu loppukuut ilman rahaa ja oltu syömättä.

Olen aloittanut nyt siis Tukevan pajalla käymisen mikä on piristänyt päiviä jonkinverran. Pajatoiminta on siis minun kohdallani sellaista, että yritän sitoutua käymään jossain tiettyinä aikoina ja päivinä. Koulussa käyminen kun lakkasi siihen ettei vaan kiinnostanut nousta sängystä aamulla ja masensi aina lähteä jonnekkin missä oli ihmisiä, tuntemattomia. Ahdisti ajatus tehdä ja toteuttaa. Nämä samat 'viat/ongelmat' minulla on siis vieläkin, mutta yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä edes kaksi kertaa viikossa pajalle siksi kolmeksi tunniksi mitä on sovittu. Pari kertaa on nyt käynyt niin että en vaan ole jaksanut nousta sängystä ylös koko päivänä. Illalla vasta olen noussut ja istunut seuraavan yön asunnon lattialla katsellen kattoa taikka itkien pari tuntia suihkussa istuen.

Parisuhteeni voi hyvin. Tai näin ainakin oletetaan ja kuvitellaan. Normaali parisuhde, mutta oma pääni ottaa jokaisesta pienestä ongelmasta kiinni ja nostan sen eteeni kultaiselle tarjottimelle ja alan pohtia ja sitten ahdistun ja murrun. Onneksi tuo mies on senverta fiksu että on nyt ymmärtänyt mikä mun päässä on vikana. Sairaus jolle en itse voi mitään. Olemme nyt muuttamassa yhteen. Liian aikaisin, olemme olleet nyt vähän yli puolivuotta yhdessä.
Miksi yhdistämme taloutemme?
Siksi, että nyt syksyllä Riku on lähdössä opiskelemaan joko restonomiksi Jyväskylään tai lakimieheksi Joensuuhun. Päätimme, että on pakko kokeilla toimiiko suhteemme seuraavalla asteella ennenkuin tulisi muutto ja olisi ns. pakko muttaa yhteen. Ja pelko 'vieraasta' paikkakunnasta uudessa kodissa, yhdessä stressaa minua hyvin paljon. Mitä jos se ei tomisikaan?
No siksi päätimme muuttaa nyt yhteen, tähän minun asuntooni ja kokeilla ja katsoa josko suhde toimisi saman katon alla. Jos se ei toimi niin on mietittävä miten jatkaa vai jatkaako ollenkaan. Pelko tästäkin, että jos se ei sitten toimikkaan kauhistuttaa yhtä paljon kuin se, että jospa se toimisikin ja joutuisi taas muuttamaan, ja vielä miehen perässä. Mutta jos tämä kesä yhdessä asuessa osoittaa, että Riku on se oikea niin lähden mukisematta mukaan.
Jyväskylään jos lähdemme on se minulle vaikeaa, vihaan sitä paikkaa vaikken siellä olekkaan asunut, mutta siellä sekä lähialueilla asuu ihmisiä joita en halua nähdä enää ikinä. Mutta onhan siellä tietty hyviäkin ihmisiä tietty. Joensuuhun lähden sinäänsä mielelläni, äiti olisi lähellä ja sieltä tunnenkin muutamia ihmisiä. Olisi mielenikin puolesta turvallisempi lähteä Joensuuhun mutta aika näyttää. Riku kävi kokeissa ja tuloksia odotellaan.

Kuva viime kesältä ylläpito suokkini ja oman(jo edesmenneen) lämminveriseni kanssa

Eläimet voivat hyvin ja pulleasti. Ruusu koira on laihtunut uusien raksujen kanssa hyvin ja sopiviin mittoihin. Maniac Von Anastasia on toipunut leikkauksestaan hyvin ja on lopettanut nurkkiin kusemisen. Suzu on kynitty kesäturkkiin, tosin saksilla kun kone sanoi itsensä irti. Kamalan näköinen se nyt on mutta kelpaa. Ei tiputa karvaa ja ei hikoile itseänsä ihan takkupesäksi.

Mitäs sitten? Noh, elämää eteenpäin. Jännitetään saako Riku asuntoaan vuokrattua jollekkin muulle nyt heti kohta kun pitäisi asua jos tässä mun kanssa. Stressataan syksyä ja yritetään elää kesä pakahtumatta kuumuuteen. Ehkäpä minä jaksan tännekkin nyt taas kirjoittaa ennenkuin taas maniat iskee päälle ja en taas pysty mihinkään muuhun kuin itkemään ja huutamaan.
Onneksi tänään tuli asumistuki niin saan ruokaa itselleni ja eläimille.

Eläinlääkärissä

 Kissani Maniac Von Anastasia, 2vuotias puolipitkäkarvainen maatiais neiti oli tänään urhea ja koki elämänsä ensimmäisen nukutuksen steriloinnin takia. Tämä kusiluikki on mourunnut nyt niin monta kertaa peräkkäin sekä kussut jokaiseen nurkkaan tässä huushollissa, että päätin soittaa sille ajan lääkäriin kohdun poistoon jotta mouru loppuisi ja kissan elämä helpottaisi.
Mei-Mei oli tietämätön aamuisesta bussimatkasta kun edellis iltana nakkasin matkakopan olohuoneeseen lämpenemään ja valmiiksi aamua varten. Yön olimme Ruusu-koiran kanssa Rikun luona ja aamulla kahdeksan aikaan tulimme kotiin. Pari tuntia aikaa lähtöön ja kissa alkoi käyttäytyä oudosti, kyttäsi, komensi ja pyöri jaloissani. Tämä saattoi kyllä johtua siitäkin, että neidillä oli nälkä sillä illalla otin raksut pois jotta matkalla ei oksentaisi taikka sitten nukutuksen jälkeen.

Matka meni nopeasti, mutta kissa huusi. Bussilla kulkeminen ei ole parhain vaihtoehto mutta autoakaan kun minulla ei ole, oli tämä julkinen liikenne pakko ratkaisu. Maniac huuteli matkan aikana jatkuvasti, välillä hiljaa ja välillä kovaa. Muutama kanssamatkustaja tirskahti nauruun kissan äänestä. Onneksi olimme pian eläinlääkärin vastaanotolla missä odottelimme hetken ennen nukutusta. Eläinlääkäri Rakki & Katti oli pieni paikka mutta kotoisa sekä mukava. Lääkärimme Paavo oli hyvin pirteä ja mukava, myös kissalle. Nukutus piikki meni nopeasti ja neiti simahti koppaansa hetkessä jonka jälkeen Paavo nosti neidin pöydälle, asetti sen leikkuualustalle sekä ajeli mahasta karvoja pois.
Oli hyvin, hyvin ihmeellistä nähdä Maniac niin tuuterissa, löysänä spagettina. Samalla se oli huvittavaa mutta kuitenkin surullista.

Teki pahaa, vatsassani kipristeli ja itketti kissani puolesta vaikka kyseessä olikin perus operaatio neidin elämän helpottamiseksi. Minun täytyi siirtyä seinän taakse odottamaan ettei alkaisi pyörryttämään katsella kun omaa kissaa leikataan auki. Minua alkoi heikottamaan jo kun Paavo otti leikkaukseen tarvittavia tavaroita pusseista pöydälle. Odottelin ja kuntelin mitä huoneessa tapahtui. Operaatioon meni n.15-20minuuttia kunnes kuulin kutsun jotta kissa olisi kopassansa valmiina lähtöön. Leikkaus meni kaikenkaikkiaan nopeasti sekä hyvin. Hintaa narttukissan leikkaukselle tuli 90€ joista maksoin 40€ suoraan käteen ja pyysin loput laskulle, koska Kuopion sosiaalitoimisto taas viivyttelee päätöksiään.

Lähdimme vastaanotolta bussipysäkille josta hyppäisimme bussiin ja kotiin. Pysäkillä odottelimme melkein puolisen tuntia ja Maniac alkoi tokenemaan jo siinä mitä ihmettelin. Yleisesti eläimet heräävät 1h-1,30h operaation jälkeen, eikö? Noh, neiti oli bussissa jo hereillä ja könysi kopassaan mutta ei maukaissut kertaakaan. Tunsin jaloissani kun se kipristeli matkan aikana ja kauhistelin taas ettei se mene ja revi itseään auki tai tökkäise silmäänsä mihinkään. Neiti oli peitelty pienillä pyyhkeillä ettei se kylmety kotimatkan aikana ja kotona se olikin jo niiden päällä kun nostin kopan katon pois. Hetken neiti hortoili ja vaappui kun se lähti kävelemään sängyn alle turvaan missä se nuokkui hetken syyttävä katse naamallaan. Loppupäivä menee kissan perään katsellessa ja oksennuksia siivoillessa mitä olen jo kolme tainnut tässä pyyhkiä pois.

Kiitos Kuopion Rakki & Katti, annoitte rakkaalle kissalleni hyvää hoitoa.

Follow my blog with Bloglovin

Miksi

Tänään, oli hyvä päivä. Ihana aamu ja kaunis ilma. Kunnes illalla pääni meni ja naksahti taas. Minun piti vain lähteä pois. Vaikka olisin niin halunnut olla hiljaa ja jäädä viereesi. Kävelin innoissani luoksesi, sinne saapuessani jokin meni taas pieleen. Suuni soi vaikka halusin olla hiljaa. Tai pikemminkin näppini olivat tulessa näpytellessäni tyhmiä tekosyitä miksi minä lähdinkin taas itkien ja vitutuksissani vaikka minun oli tarkoitus jäädä viereesi, herätä aikaisin aamulla ja katsoa kun lähdet töihin, toivottaa hyvää työpäivää. Päädyin kuitenkin latomaan tekosyitä ja syytöksiä ilman järkeviä, OIKEITA syitä.

Kysytkin varmaan että miksi lähdin. En tiedä. Syytin sinua taas turhista asioista mitkä olisin oikeasti halunnut olla sanomatta sillä nekään eivät olleet taaskaan totta. Minun piti vain olla taas se draamakuningatar ja pilata kaikki. Miksi aina hyvän päivän päätteeksi kaikki menee pilalle.

Tänään, oli hyvä päivä. Pitkään aikaan. En ole syönyt hyvin moneen viikkoon taikka nukkunut kunnolla moneen päivään, saatika sitten ollenkaan. Painoni on pudonnut ja olen heikko, mutta jotenkin syömättömyys tuntuu saavutukselta. Viimeyönä heräilin ja en saanut unta mutta jotenkin nukahdin edes hetkeksi kun otit minut syliisi ja tuhisit korvani vieressä. Kannoit minulle pizzaa alakerran pizzeeriasta ja käskit syömään vaikka se tuntui pahalle. Pidit minusta huolta. Piristit oloani vain olemalla vieressäni.
Mutta miksi sitten kun on hyvä olla.. Miksi juuri silloin pääni päättää taas räjähtää. Pilaan kaiken vaikka en haluaisi, oikeasti. Haluan vain olla hiljaa, hymyillä ja olla vieressäsi. En halua avata suutani päättömyyksien takia ja tuoda pahaa oloa meidän välillemme. Kysyn taas, miksi?

Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi

En saa unta. Pyörin, katselen kelloa, alan ajattelemaan kaikenlaista ja ennen kuin huomaankaan itken. Miksi? Mikä on hätänä kun kaikki pitäisi olla hyvin?

Kaikki ei ole hyvin. Minulla on raha- sekä asuntohuolia, tulevaisuuden paineita ja todella kova ikävä. Toisaalta kaikki muu on hyvin. Olen terve, ainakin suurimmalta osin, nuori sekä innokas oppimaan kaikkea uutta. Miksi sitten tunnen itseni niin avuttomaksi, yksinäiseksi sekä olemattomaksi? Ajattelen kuullemma liikaa...

Perjantaina 4.3 juhlistin Kuopioon muuttoani sekä syntymäpäiviäni pienellä porukalla asunnossani. Osa oli pidempään ja osa vain käväisi nopeasti. Oli mukava ilta hyvässä seurassa, mutta mieltäni painoi se, että poikaystäväni oli lähdössä seuraavana aamuna aikaisin pois. Mielessäni pyöri kokoajan, että mitä keksin sille viikolle ja keksinkin paljon mutta kaikki peruuntui. Lauantai aamuna seitsemän aikaan heräsimme Rikun kanssa luotani ja mies pomppasi äkkiä ylös, veti vaatteet niskaan ja häipyi. Minä jäin potemaan päänsärkyä kotiin ja nukkumaan. Tosin en saanut ensin unta vaan itkin hetken ikävää kunnes torkahdin tyyny kainalossani ja heräsin vasta myöhemmin päivällä kun kissa tuli rääkymään murkinaa.

Lauantai-ilta meni kotona ja illemmalla ystävän kanssa käytiin parissa baarissa missä törmäsimme muutamiin tuttuihin. Humalassa en ollut sentään vaikka muutamat otimmekin. Kotiin nukkumaan ja aamulla aikainen herätys. Minun piti lähteä äitini luokse koiria hoitamaan ja kuvaamaan muutamaksi päiväksi, mutta se peruuntui äitini sairastumisen vuoksi. Entäs sitten? Lähdin pesemään pyykkiä Rikun luokse joka asui 1,4km päässä omasta asunnostani. Kun avasin asunnon oven tuttu tuoksu tuulahti nenääni ja melkein jo kuvittelin löytäväni miehen jostain nurkan takaa kunnes sekuntin murto-osa haavettani häiveni ja muistin että olin tälläkertaa täällä vaan yksin.

Pesin pyykit sekä tiskasin, pyyhin vähän keittiön tasoja ja jäin hetkeksi istumaan sohvalle katselemaan ympärilleni sekä odottamaan että pyykit kuivahtaisivat hieman. Ikäväpiikki iski. Nappasin sohvalla lojuvan hupparin syliini ja tipahdin makaamaan sohvalle pitäen vaatekappaletta sylissäni sitä hieman haikeasti nuuskutellen. Heräsin tunnin päästä ja lähdin kotiin hieman pirteämpänä puhtaiden vaatteiden kanssa.

Seuraavana yönä en saanut unta. Pyörin lakanoissani ja ajattelin seuraavaa viikkoa. Alkoi masentamaan. Pala tuntui kiristävän taas kurkussa. Itkin ja nukahdin ehkä vartiksi kunnes heräsin ja en saanut enää unta vaikka silmät painoivat ja raajani huusivat lepoa. Kävin suihkussa, sain paniikkikohtauksen kun astuin sieltä ulos ja tajusin että olen viikon yksin. Drama queen.

Kohtaus kesti vain hetken mutta oli voimakas. Kissa Mei-Mei tuli kurnuttamaan jalkojeni juureen ja puski otsaani kun rönötin polvillani lattialla pyyhe päällä.
Se päivä meni tolkuttoman hitaasti eteenpäin, kuin etana. Vasta illalla sain viestin Rikulta. Jotenkin asiat menivät taas niin että suutuin, vein asiat vaan negatiiviseen suuntaan. Raivosin itselleni. Minulla oli paha olla. Pala kurkussa kiristyi taas. Purin senkin olon Rikuun ja myöhemmin tunsin itseni taas vaan idiootiksi. Herra on lomalla, anna sen olla ja rentoutua ja nauttia. Typerys.

Sinäkään yönä en saanut unta. Nyt olen valvonut kolme päivää vain vartin unilla per yö. Masentaa, ahdistaa ja kaikki tuntuu taas niin siltä että pitäisi vaan päättää kaikki ja antaa olla. Hävitä ja kadota. Mutten halua tehdä sitäkään. Olen vaan niin heikko. En ole yksin vaikka olenkin itsekseni kotona, ympärilläni on muutama hyvä ystävä. Vaikka se rakas kulta mussu onkin toisella puolella Suome se ei tarkoita että olisin yksin. Ikävä kaivaa musta pahimmat puolet esiin. Kuvittelen, että kestän, näytän että kestän. Puen panssarin päälleni vaikka kuihdun sisältäpäin ja itken naamarin takana. Yksinäisyyttä ei vaan pitäisi ajatella sen enempää niin se ei nousisi hattuun, mutta miksi sitten teen niin. Koska olen yliherkkä ihminen joka ajattelee liikaa sekä liian negatiivisesti. Ja olen hyvin rakastunut erääseen ihmiseen joka on hetken aikaa poissa, mutta se vaan tuntuu ikuisuudelta. Kamala ikävä..

Kumpa osaisin vain rauhoittua ja levähtää.

We'll make it out alive

Elämä on riepotellut nyt aika monella laidalla. Enemmän ehkä nyt siellä huonommalla puolella, sillä on käyty läpi muutama kohtaus ja lääkärin vastaanotollakin päädyin käymään jatkuvien mahakipujen takia. Meinasi tulla erottuakin tuossa oman tyhmyyteni takia, mutta onneksi näin ei käynyt sillä olen nyt niin ihanan ihmisen kanssa josta haluan pitää kiinni jos vaan tunne on myös toiselta taholta sama. Stressi on tehnyt tekonsa minuun ja olen ollut huonossa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta nyt taas alkaa vähän näkymään valoa tunnelin päässä. Kyllä tästä selvitään!
On tullut käytyä kuvaamassa poikien biljardia, leivottua muffinsseja, tehtyä lettuja ja käyty myös baarissa sekä saatu uusia ystäviä.

 

Tutustuin pari viikkoa sitten Onnelassa veljeksiin jotka pelastivat minut eräältä ahdistelijaltakin siinä välissä. Onneksi maailmassa on myös hyviäkin ihmisiä. Samana iltana oli penkkarit ja porukkaa oli siis juhlimassa jokseenkin paljon. Myös tuo komemapi puoliskoni oli liikkeellä, mutta eripaikoissa kun minä mikä oli harmi, mutta minkäs sille voi. Loppuillasta/aamuyöstä kun en saanut herraa kiinni olin huolissani. Köpöttelin puoli neljän aikaan kotiin ja soittelin matkanvarrella Rikulle ilman vastausta. Päätin suoraan kotoa lähteä sitten hänen kämpillensä Ruusu-koiran kanssa sillä olin puoli kolmelta saanut viestin mieheltä että nähdään sitten varmaankin huomenna ja harmittelua siitä ettei nukuttaisi samassa sängyssä joten hän oli varmaankin suunnannut kotiinsa nukkumaan. Olin niin väärässä. Miestä ei näkynyt kämpillä ja aloin jo pelätä pahinta. Ajattelin jäädä sinne yöksi ja odottaa kadonnutta miestä, kävin suihkussa ja pötköttelin sängyssä miettien, että missä tuo ihminen oikein luuraa. Olin todella väsynyt, Ruusukin nukahti suoraan olohuoneen nurkkaan kuorsaamaan.

Sitten, puhelimeni soi kuuden aikaan kun selailin instagramin ihmeellistä maailmaa. Miekkonen soittelee biljardi klubilta että hänet täytyisi tulla hakemaan kun on niin huonossa kunnossa. Äänestä ei saanut kunnolla selvää ja olin vihainen, mumisin vain takaisin että olin tullut hänen kämpillensä. Puhelimen loputtua mietin että ei se sieltä pysty kävellä 1,4km kämpillensä tuossa kunnossa jos oli jopa oksennellut ja ei pysynyt edes pystyssä. Mietin hetken, että mitä vittua tekisin. En millään olisi jaksanut lähteä kävelemään takaisin keskustaan ja vielä väsyneen koiravanhuksen kanssa kun ei oltu nukuttu kunnolla. Mutta lähdin silti pelko silmissä, että mies lähtee kömpimään ulos ja nukahtaa jonnekkin penkkaan. Ruusu ihmetteli ja katseli pää kallellaan tuhisten kun laitoin taas vaatteita päälle ja kutsuin sen mukaani. 

Matkaan meni jonkun aikaa ja kun pääsimme paikalle koputtelin ovea ja kerroin asiani, meidät päästettiin sisälle, jopa Ruusukin pääsi mukaan. Siellä se miekkonen sitten nukkui kyljellään sohvalla kuola poskella, oksennukset edessään. JES. Noh, siellä chillailtiin muutama tunti ja odotin että mies tokenisi kävelemään parikymmentä metriä minun luokseni. Nukkumaan päästiin vasta yhdeksän aikaan aamulla, mutta onneksi kuitenkin päästiin. Ai että otti nuppiin, mutta minkäs sille voi jos oksennustauti iskee kesken illan. Kyseessä ei siis ollut pelkästään känninen oksentelu. Jännä ilta ja tämän muistaa ainakin hetken.

Koiriakin on tultu katseltua, nimittäin 28.päivä sunnuntaina oli Tuusniemellä Koilis sawo show jonne äitini sijoitusnarttu Elli oli ilmoitettu ja koiran handlaajana lähdin sinne neidin kanssa Ruusu-koiran kasvattajan kyydillä. Päivä oli tosi mukava ja saatiin tosi kivat arvostelutkin. Mutta ei että paleli vaikkei pakkastakaan ollut paljoa. Taimitarha on kostea ja se pienikin pakkanen menee luihin ja ytimiin. Kotiin päästyämme otimme tunnin nokoset suihkun jälkeen ja sitten Elli tultiin hakemaan kotiin. Isoveljeni kävi sen nappaamassa kun oli kotiin menossa kihlattunsa kanssa. Ruusu on äitini luona ollut hoidossa nyt viikon ja palaa ensi sunnuntaina takaisin kotiin.

Rahatilanteeni on ollut huono joten syöminen on ollut täysin selällään sekä terveyteni on senkintakia heitellyt. En ole tatuoinnin takia voinut treenata ja ilman tukevia sekä terveellistä ruokavaliota se ei kannatakkaan. Olen kotona täysin paikallaan, tietokoneella taikka sohvalla TVtä möllöttäen. Kuitenkin on välillä saatu rahaa ja ajateltu että nyt sitä tehoruokaa, mutta aina se sitten on vaan mennyt valehtelematta alkoholin puolelle. Mitenkäs sitä kieltämään jos pääsee ihmisten ilmoille edes joskus niin tottakai sitä ollaan mukana. Seuraavana aamuna podetaan taas sitä kun rahat riittävät ehkä yhteen maitopurkkiin jos edes sitäkään. On mulle kannettu pakastimeen ruokaa mikä on hyvä juttu mutta sekään ei oikein toimi että teet ne kanat tai jauhelihat ilman mitään muuta siinä sivussa. Onneksi huomenna tulee taas rahaa niin pääsen ostamaan kunnon ruokaa ja ehkä uusia sukkiakin siinä sivussa.

Perjantaina 4. päivä täytän pyöreät 20vuotta joten silloin on odotettavissa illanistujaisia jonne ajattelin tekaista boolit ja kakun. Muutama vanha ystäväkin saapuu paikalle niin mikäpä siinä. Sille päivälle palaa taas rahaa, mutta menkööt. Nyt ei ole monen sadan euron tatuointi menoa tässä välissä niin kyllä ensikuu pärjätään hyvin elukoiden kanssa.

Tatuointi on muuten parantunut hyvin. Pystyn käyttämään jopa kunnon housuja lökäpöksyjen sijaan ja sitä ei tarvitse enää peitellä kelmullakaan kun lähtee ulos. Voisin tehdä tästä jonnkun postauksen johonkin väliin kun inspis iskee. Nyt odottelen vaan huomista jotta pääsen kauppaan!

Pää.. Ole hiljaa.. Lopeta!!

Hyvässä suhteessa tulisi olla luottamus, kunnioitus, ystävyys, ynnämuuta sekä myös omaa aikaa. Oma sosiaalinen elämä yksin ja yhdessä. Minua on alkanut ottamaan nuppiin se, kun minulla ei ole omaa elämää suhteen ulkopuolella. Jotain pientä silloin tällöin mutta oikeastaan ei yhtään mitään.
Kaksi kissaa ja koira jotka kaipaavat huomiota, muutama ystävä jotka oikeastaan puhuvat minulle vain internetin kautta ja näemme harvoin. Jokseenkin alkoholintäytteisinä iltoina suurimmalta osin.

Kumppanillani taas on oma elämä. Työ sekä kaverit.

Tuntuu että roikun hänessä aivan liikaa ja heti kun hänellä on sitä omaa tekemistä ja minä jään asunnolleni omine nokkineni tai vain alan kävelemään poispäin, alkaa ahdistuneisuus, epäilys ja itku. Tuntuu taas että seinät kaatuu päälle. Olen läheisriippuvainen, hyvinkin voimakkaasti. Ahdistaa aina kun olen yksinäni. Ensin alkaa mietintä että mitä hän tekee, miksei hän ilmoita mistään mitään. Tyhmää? Jep. Ihan omasta mielestänikin olen täys idiootti kun alan heti ajattelmaan kauhuskeneraatioita sekä tapahtumia pahimmasta päästä. Luotan. Minun mielikuvitukseni vaan alkaa laukkaamaan heti että varmasti alkaisi ahdistamaan, epäilyttämään ja itkettämään. Miksi? En tiedä..

Tänäänkin kun on penkkari-ilta. Lähdin aiemmin hänen luotaan Ruusu-koiran kanssa samalla kun hän lähti viemään pulloja että saisi kalja rahaa illalle sillä hän oli menossa myös, tietysti entisenä lukiolaisena. Kivaahan se varmasti on, mutta taas tuli mun päähäni sellainen musta, pimeä ahditunesuuden verho. Miksi lähdin näin aikaisin? Että voisin mennä kotiin itkemään taas pääni tyhjäksi. Olisin voinut jäädä vielä hetkeksi hänen luokseen. Katsoin maata ja olin hiljaa. Sanoimme heipat kaupan ulkopuolella ja lähdin koiran kanssa talsimaan kohit kotia. Heit kun en nähnyt häntä enää, aloin ajattelemaan että mitäköhän teen kotona tämän illan. Samantien, kyynel valuu poskelleni ja melkein räjähdän siihen paikkaan. Kutsun Ruusua nimeltä iloisesti, yrittäen niellä itkunpurkauksen ja jatkamme käveläyä muina miehinä. Ahdisti ja teki mieli vaan lysähtää maahan aina kun Ruusu jäi haistelemaan. Joinakin kertoina vetäisin hieman hihnasta ja sanoin;
''Ruusu, kun jos vaan mentäisiin. Haluan nopasti kotiin jooko?''

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kotiin päästessäni meinasin jättää koiran ja lähteä kauppaan. Mitäs muutakaan kun jotain alkoholin tynkää. Sitten jäin ovelle seisomaan. En halunnut jättää Ruusu yksin. En halunnut tuhlata viimeisiä eruojani johonkin mikä vain hetkeksi helpottaisi oloani tai ei välttämättä helpottaisi ollenkaan. Lyyhistyin ulkovaatteet päällä ovelle. Ruusu tuli nuolemaan kättäni. En lähtenyt. Jäin itkemään ovelle koira vieressäni seuraavat puolisen tuntia. En päässyt ylös. Sain kuitenkin takin harteiltani ja pipon pois päästäni. Kävin makaamaan, Ruusu nuoli kyyneleet poskiltani ja tuhisi.

Mitäs sitten?
Jään omien ajatusteni vangiksi, taas. Perhanan pää ja mieli. Lopeta...

Mew!

Se on nyt siinä. Ikiaikainen haave monen vuoden takaa. Ideointi oli aina se ongelma tatuoinnin kanssa.. En vaan keksinyt mitään kivaa ja omanlaista. Nyt viimevuonna aloin taas kipeästi miettimään, että mitä sitä sitten haluaisi. Ideat vaihtuivat, piirtelin ja suunnittelin muillekkin tatuointeja ja siinä sivussa pienesti itselleni.
Mietin kliseisesti siipiä selkään, tribaaleja jne. Piirtelin monta suunnitelmaa ja aina ne joutuivat sivuun. Sitten pikkuhiljaa sain ideoita, mutta halusin ne sellaisiin paikkoihin mitkä olivat parempia ottaa kesällä kun ei tarvitse pakkautua vaatteiden alle.
Kun kävin Rikun tukena Tino's tattoolla varasin samalla itselleni ajan tikitettäväksi. Ideana oli vielä silloin pistooli ja ruusut, reiteen. Sitten tuli tajuttua että parempi ottaa se lämpimämmällä kelillä niimpä otin puheeksi tribaali ruusun minkä oli aiemmin piirtänyt Rikun pyynnöstä mutta laitoinkin sen omiin tatuointi suunnitelmiini.

Kerran jouduin siirtämään tatuointi aikaani eteenpäin, 28.01 -> 09.02 rahatilanteen ja muuton takia. Ja sittempä alkoikin paniikki pari viikkoa ennen, että ei perhana! Päädyin vaihtamaan tatuointi ideaani muutamaan otteeseen koska aloin empimään kun mikään ei tuntunut kivalle tai oli liian suuri budjettiini. Sitten se ikuinen Pokémon fani otti kynän käteen ja alkoi pyörittelemään suunnitelmaa.
Itse piirsin hahmon, mutta annoin tatuoijani suunnitella siihen sopivan tausta köhäelmän studiolla, vain sanomalla, että saisiko sinne jotain sinistä höttöstä/tähtipölyä.
Monesti sanotaan, että jos haluaa tatuoinnin pitää siihen tottua ensin itse ja katsoa jaksaako sitä katsoa monesta kuukaudesta vaikka vuoteen. Itsekkin olin tällä saralla, mutta siis.. Mew. Sitä on pällistelty jo vuodesta 1998 ja siihen en ole kyllästynyt, sekä se on yksi ehdottomista lemppareistani. Korvantakana on ollut pokémon tatska ehkä vähän myöhemmäksi, mutta miksei vaikka heti!?
Vaikka maha onkin aika vaatteiden peitossa oleva alue oli se silti paras tälle söpölle hahmolle. Mietin ensin sijoittamista rintakehään, mutta sinne säästän jotain muuta.

Tatuointi liikkeeseen jouduin lähteä yksin. Pelotti, jännitti ja hirvitti. Onneksi Rikun pikkusisko ilmaantui paikanpäälle juuri tatuointi penkkiin istumista etten ollut yksin neulan iskiessä ensimmäistä kertaa ihooni.
Kokemus ei ollut paha, mutta paikka oli. Tästä on paljon lantioluun päällä ja luun päälle tatuoiminen koski aivan saatanasti. Neulan ja luun välissä olvea iho kerros oli niin ohut ettei se pehmittänyt tikkausta yhtään. Neulan liike tuntui luussa asti ja ilkeä sekä vihlova tärinä valtasi kehoni.
Naamani oli täynnä omituisia ilmeitä kun vääntelin naamaani inhottavien tuntemusten takia. Ääriviivat eivät tuntuneet kovin pahalle, mutta se väritys...

Tatuoijani kertoi, että moni sanoo värityksen tuntuvan vähemmän tai jopa miellyttävältä. Siinä sitten hieman yritin ottaa helpotuksesta kiinni kunnes väritys alkoi.. Nope. Ei ollut totta.
Huusin, että;

perkele!

Yritin kuitenkin pysyä maltillisena, mutta voi sitä huudon määrää. Koko liike kaikui. Muutama ihminen käveli huoneen ohitse todeten, että täällä joku kiduttaa jotakuta. Minä vaan katsoin ja nyökkäsin hieman hymyillen, että joo-o. Kiemurtelin jaloillani, puristin paitani olkaimia erittäin kovassa tuskanhiessä ja yritin olla hiljaa, mutten voinut.
Samaan aikaan paikanpäällä oli jonkinsortin kuvaus. Ennenkuin he aloittivat haastattelun he tulivat pyytämän josko liikkeen musiikkia saisi hiljaisemmalle. Samalla kun minä huusin. Totesin miehelle;

''Kunhan et mua pyydä olla hiljaa.. Siihen en kykene! Haha!''

Sain vastaukseksi jotain hassua..

''Juu no ei tarvitse. Se sopii hyvin tuonne tausta ääniksi!''

Silmäni suurentuivat, että mitä! Naurahdin tatuoijalleni ja ihmettelin asiaa hetken kunnes taas huutoni jatkui. Kuulin ohimennen, että kuvaus porukka puhui tatuoiduimmasta miehestä jota sitten haastattelivat samalla kun minä huusin taustalla. Se oli hyvin huvittavaa, ainakin minun mielestäni näin piikityksen loputtua ja kun aloin ajatella asiaa.

Kun kuulin taikasanat, että olisimme valmiita huokaisin helpotuksesta ja nousin ylös, riensin peilin eteen ja rakastuin. Se on täydellinen. Minun Mew!
Tästä saa vähän reeniinkin motivaatiota, että sitten kesällä pystyisi häpeämättä sitä esitellä. Nyt joudun muutamisen viikkoa ottaa iisisti ja syödä terveellisesti ennenkuin treenit jatkuu.

City bitch baby

Nyt oon kaupunkilainen. Pienenä penikkana viimeksi asuin kaupungissa, Pukinmäessä Helsingissä, siitä Kulomäessä, Malmillakin jossain välissä toukkaiässä sekä Korsossa.. Hesalainen aina sinne kuudenteen luokkaan asti. Senjälkeen on tullut asuttua pienissä tuppukylissä kuten Leppävirta, Outokumpu ja tämä viimeisin Suonenjoki. Aina kun olen muuttanut uuteen paikkaan ovat ne tuntuneet kodilta heti. Suonenjoeki ei koskaan tunutunut kodilta, mutta mites nyt Kuopio?

Ehkä täytyy totutella pari päivää, että tästä tulee jotain. Sen nyt ainakin tiedän, että suuri ja raskas taakka on selästäni ja päästäni kadonnut. Ei tarvitse enää miettiä lähteekö kauppaan peloissaan ja ottamaan vastaan huutoa sekä vihaisia katseita. Nyt voin mennä minne vain ja kukaan ei toivottu ihminen ei voi minuun törmätä. Olen vapaa vainosta ja tiettyjen ihmisten kautta levinneistä valheista.

Mitäpä muuta? Muutto meni hyvin vaikka Suonenjoelle jäikin vielä pari keittiö laatikkoa omasta huolimattomuudesta, mutta nekin käymme vielä hakemassa ja sitten luovutan avaimeni. Kun lähdimme joelta ajamaan Kuopioon oli kaksi autoa peräkärreineen täynnä, jalkotilassa ei ollut tilaa enää yhdellekkään laatikolle, istuimme oudoissa asennoissa ja kissat olivat kopassa sylissäni. Peräkärrin koppakin aukesi juuri ennenkun kurvautimme pihasta pois ja onneksi taka tuleva veljeni tööttäili meille että nyt on jokin vinossa. Koppa kiinni ja mänöx!

Kuopiossa sitten tavaroiden purkaminen vei aikaa kun kärräsimme laatikoita pienellä hissillä neljänteen kerrokseen. Ja autojakaan ei saatu parkkiin oven eteen koska siihen oli kärrätty lunta. Kymmenisen metriä autolta kannettiin laatikot aulaan ja siitä hissiin. Onneksi kaikki sujui kuitenkin hyvin sekä ripeästi ja mitään ei mennyt rikki. Valtavan iso kiitos muuttoporukalle ja eikun laatikoiden purkuun!

Kaaos oli kamala. Hyi. Pian kuitenkin asunto alkoi näyttämään hieman kodilta kun hääräsin parisen tuntia niiden parissa, kasasin muutaman hyllyn ja täytin keittiön kaapit. Illemmalla sitten lähdin vielä katsomaan poikien biljardin peluuta läheiseen baariin ja siitäpä jouduinkin auton kyytiin ja lähdimme 'ryyppäjäisiin' erään Rikun kaverin luokse, minä tosin olin ilman juomia liikenteessä koska tili näytti tyhjää ja en arvannut että joudun vielä sellaiseen tilanteeseen. Onneksi sain shotteja ja yhden kaljankin vetäisin. Pienessä hiprakassa sitten omaan, uuteen kotiin ensimmäistä yötä viettämään. Onneksi ei tarvinnut sentään yksin nukkua isossa asunnossa kun tuo ihana mies tuli viereeni nukkumaan.


Tämä päivä onkin sitten nukuttu pitkään, muuttolaatikot annettu eteenpäin ja käyty viimeisillä rahoilla ostamassa ruokaa. Huomenna sosiaalitoimiston ja kelan oville näyttämään lappuja että alkaa rahat täälläkin päässä rullaamaan ennnkuin löydän töitä tai pääsen nuorisopajalle, tai minne nyt ikinä. Sossupummina en haluaisi elää ja täytyyhän sitä ihmisen jotain sentään tehdä!

Etsin tällähetkellä vuokrahevosta taikka ihmisiä jotka kaipaavat hevosiensa kanssa apuja tallitöissä yms. Jospa joku kiva hevonen sattuisi silmään niin pääsisi taas ratsastamaan vähän useammin. Haaveena päästä vielä kisaradoille joku kaunis päivä kunhan ruostuneet taidot terästetään.

Blow a kiss, fire a gun

Iloa, itkua, stressiä ja draamaa. Näistä on viimeviikot tehty. Kamalaa ja ihanaa.
15.päivä hain Studio El Ninosta septumin josta olen haaveillut pidempään ja sen meinasin itsekkin tehdä. Liikkeessä jännitti aivan kamalasti kun mietin niitä ihania neuloja. Sitten istuin penkkiin ja keskustelimme lävistyksen kohdasta ja korusta, alkoi jännitys hiipumaan. Pian koko homma olikin jo ohi ja nenään sattui hieman ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin, en itkenyt mutta septum on niin lähellä kyynel kanavia että tietty sieltä kyyneleet tippuvat.
Sukuloimassakin on käyty, Rikua esittelemässä äidille ja isoveljelle perheineen. Leppävirran reissu oli yhtä suhde terapiaa ja velikin sammui sohvalle ottaessaan liikaa kotitekoista viiniä ja puolukka vodkaa. Noh, itsekkin siinä nautiskeltiin ja oltiin todistamassa ehkä oudointa kosintaa ikinä. Veljeni kosi ympäri kännissä hänen avopuolisoaan, alasti, polvillaan ja nappasi luokkasormukseni ja laittoi naisensa sormeen kysymyksensä jälkeen. Kaunista. Karvainen veljen takapuoli suoraan nenän edessä. Noh, voihan se näinkin mennä. Rikun kanssa naurettiin vieressä tätä niin kaunista mutta huvittavaa tapahtumaa.
Sunnuntaina lähdimme sitten Kuopioon Rikun kämpille kun minulla oli asunto näyttö maanantaina.

Septum ja asunto Kuopiosta. VIHDOIN. Hallelujah!
Voiko pieni ihminen olla näin iloinen? Kolme kuukautta etsitty asuntoa, neljä kämppää meni törkeästi nenän edestä, mutta viimetikissä kävin katsomassa kaksiota josta kirjoittelimme paperit heti siinä ettei nyt varmasti menisi nenän edestä. Ensimmäinen asunto mitä pääsin edes katsomaan kun olin valmiiksi Kuopiossa Rikun luona ja sitten sen sain. JES!
Uusi asunto on 42,5neliöinen kaksio Asemakadulta. Neljännessä kerroksessa vanhemmassa kivitalossa on varmasti ihan mukava asua, kunhan se ei olisi kamalan kylmä asua niinkuin tämä nykyinen. Näkymät ikkunasta ovat... Kaupunkimaiset? Mutta en valita, niinhän se täytyykin kaupungissa olla. Nyt metsästämään kapeampaa pyykkikonetta ja työpaikkaa. Haha!
Lauantaina on sitten muuttopäivä. Hieman jänskättää ja samalla olen todella iloinen kun pääsen Suonenjoen pahaisesta pois. Hyi, vihaan tätä paikkaa. Ahdistaa ja pää hajoaa. Nyt pääsen pois. Ihanaa!

Little do you know

Little do you know
How I'm breaking while you fall asleep
Little do you know
I'm still haunted by the memories
Little do you know
I'm trying to pick myself up piece by piece

Little do you know
I need a little more time

Underneath it all I'm held captive by the hole inside
I've been holding back for the fear that you might change your mind
Alex & Sierra ''Little do you know''

Jotenkin on taas niin viety olo. Riepoteltu ja petetty vaikka se onkin(toivottavasti) vain omasta päästäni. Minulla on luottamis vaikeuksia jokaiseen ihmiseen, myöskin kehen oikeasti haluan luottaa. Tässä nyt taas omine nokkinen tein ja nuuskin mitä en koskaan ole tehnyt. Sivuhistoria. Se on jännä paikka ja sieltä saa aika paljon tietoa ihmisestä joka historian on 'luonut' ja näpytellyt. Tyhmää mutta en vaan osannut pitää näppejäni erossa asiasta. Anteeksi. Suurin ja nöyrin.

Löysin paljon sekä vähän. Ehkä asiallista, mutta negatiivista sisältöä jotka kiellettiin ja selitettiin. Uskonko? Haluan. Mutta pääni ei vaan usko, mahaani koskee, päätäni särkee ja on todella paha olla. Oma vikani. Minun täytyisi vaan oppia uskomaan taas.

Minä olen rikki. En ole valmis suhteeseen. Silti tässä sitä ollaan. Pikkuhiljaa korjaan itseäni ja kerrot että kestät sen kaiken vaikka muutos tapahtuu pikkuhiljaa. Minusta tuntuu että olet nyt jo täynnä minua. Syytöksiäni(ovatko ne turhia?), kysymyksiäni(haluan uskoa, siksi kysyn niin paljon), kohtauksiani(pitäisi varmaan aloittaa taas lääkitys), tympeitä mielipiteitäni(pääni on vaan niin sekaisin).

I'm still trying my best to find myself again.
I'm still trying to learn how to be a human.
I'm still truly and deeply in love with you... 

Jotain iloista sekä eläinkuvia

 Nyt on oltu kotona tarpeeksi, päätin. Katselin ja selailin Facebookkia ja muistin, että torstaina olisi poikaystäväni, ystävän bändin keikka Henry's Pubissa Kuopiossa. Päätin sitten keskiviikkona ilmoitella Rikulle, että olisin halukas käymään keikalla ja niin hänkin oli sinne menossa. Jes!
 Vaikka yöunet eivät vieläkään olleet kunnolliset(nukuin maksimissaan n. 2h ja sekin pätkissä) olin silti aika pirteänä, ainakin aamulla. Päivällä kun lähdimme Ruusu-koiran kanssa kohti Suonenjoen bussiasemaa n. klo: 14:00 aikoihin oli ulkona -24'C pakkasta ja sen huomasi. Minä tärisin ja herranjesta tuo paksuturkkinen koirakin tärisi. Noh, ulkotossuja sillä ei ollut vaikka pitäisi. Lähikaupassamme ei ollut tossuja, eläinkaupassa siis. Kunhan tulee tassuissa pysyviä versioita varastoon, on heillä sitten myydä tossuja. Noh, yritimme tepastella asemalle nopeasti ettei tulisi vilu ja asemalla odottelimme bussia värisytellne yhdessä. Minä otin Ruusun syliini ettei sen tassut palelisivat ja iloitsimme kun bussi tuli esiin aseman nurkan takaa.
45min lämmittely ja levähdys bussissa jossa ei onneksi ollut kuin yksi vanhempi nainen kyydissä joten paniikkiakaan ei sen koommin ollut vaikka ahdistun silti hyvin paljon bussilla matkatessani.
Kuopioon päästessämme oli kello 16:05 ja lähdimme kävelemään asemalta Rikun luokse jonne oli jonkin verran matkaa. Kannoin Ruusun koko matkan ja se taisi olla ihan hyvä idea koska se tärisi jopa sylissäni ja minä olisin varmasti jäätynyt jääpuikoksi jos koira ei olisi ollut lämmittämässä. Täällä oli kylmempi kuin joella. Selvästi.

Noh, Rikun luokse päästiin ehjin nahoin ja illemmalla, viimetipassa eksyimme herrasen kanssa Ikeaan. Meillä oli määränpäänä ostaa 4asiaa Rikulle ja minulle uudet tyynyt. Muistimme kaikkiaan kolme asiaa ja unohdimme minulle hankittavat tyynyt. Ikea oli juuri menossa kiinni kun saavuimme sinne ja se kun on aika sokkeloinen paikka, oli kiirehdittävä joten asiat vain unohtuivat.
Ikeasta päästyämme lähdimme Henkkaan keikalle katsomaan The Notorius Tocornal nimistä bändiä. Hyvää musiikkia tekevät, menisin katsomaan uudestaankin ja varmasti menenkin kunhan keikkaa tulee taas eteen. Kamera oli mukana mutta unohtui äkkilähdössä Rikun kämpille joten ei kuvia, valitan. Kävimme muutenkin vain katsomassa kys. bändin ja lähdimme pois. Hyvä päivä, selvä päivä.
Keikan jälkeen valvottiin aika myöhään vaikka ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan taas pääsi käymään. Seuraavana päivänä piti herätä aikaisin, mutta pah ja pyh. Heräsimme vasta illalla, mutta mitäpä siitä sitten sen enempää harmistelemaan. Matkasimme sitten yhdeksän jälkeen Suonenjoelle, minun kämpilleni kauppareissun kautta.

Ilta vietettiin ruoan teossa ja leffojen parissa, mitä nyt sattui TVstä tulemaan. Teimme yhdessä chili con carnea, kokonaisen kattilallisen. Huh, tätä mä sit syön seuraavat kaks viikkoa!
Syöpöttelyn ja kahvittelun jälkeen kidutin Rikua hieman nyyhkyleffalla. Sillä katsoimme The Fault In Our Stars mikä on minun yksi lemppari elokuvistani. Tuo se kyllä kekkasi leffan idean puolivälissä, että mitä tapahtuu mutta noh, katsottiimpahan koko leffa sentään loppuun. Sylikkäin. Hihi, ihana mies. ❤
Nukkumaan meno venyi aamu kahdeksaan.. Jotenkin aika lentää vaikka väsyttäisikin. Kerkesin tehdä kolmen aineen raakakakunkin ennen petiin kaatumista. Kakku jäi siis parvekkeelle(lasitettu) hyytymään ja odottamaan heräämistämme. Voisin jokukerta laittaa ohjeen tänne kunhan parantelen sitä hieman. Ei ollut niin hyvää kun olisi voinut luulla, mutta syötävää kuitenkin.
Taisimme herätä peräti kuuden aikoihin illalla ''aamukahville''. On tää unirytmi vaan taas ihan metästä vedetty ja Rikun pitäisi maanantaina aloittaa työt. Good luck with that mate!

Pari tuntia hereillä yhdessä ja sitten Rikun oli taas aika kääntää nokka kohti Kuopiota. Käytti tuo minua postissa kun kiltisti pyysin. Postissa lojui kuvaustaustat mistä taisin, ehkä jo aiemmin tänne kirjoittaa. Odotin että paketti olisi ollut isompi ja sentakia kysyin Rikua kyydittämään muta paketti olikin järkyttävän pieni että nauratti. Noh, säästyimpähän pakkas kävelyltä pimeässä. Kotiin päästessäni avasin paketit ja järkytyksekseni huomasin, että minulle oli laitettu pienemmät versiot mitä olin tilannut ja laitoin vihaista viestiä takaisin, mutta päädyin kuitenkin ilmoittamaan että pidän nämä vaikka ottaakin päähän. Pystympähän elukoita kuvata ja pienellä fiksauksella ja photoshoppailulla saan nämä kyllä taustaksi omille pärstäkuville. Joskus pitää tilata sitten niitä isompia versioita. Mutta saampahan osan rahoista takaisin kun avasin suuni.

Loppuilta menikin yhtä taustaa testaillessa Ruusun ja Maniac-kissan kanssa. Kumpikaan ei oikein innostunut asiasta, mutta ihan hyvät testikuvat tuli ainakin omasta mielestäni. Omat suosikkini ovat 3. kuva Ruususta ja 2. kuva Maniac Von Anastasiasta. Muokkaukset ovat mitä ovat ja kun mulla ei vielä ole kunnon kuvaus valoa niin kuvat olivat tummia ja kaipasivat hieman fiksailua. Salamaa en jaksanut asennella kameraan testikuviin mutta testaillaan myöhemmin lisää senkin kanssa.
Tilasin kaikenkaikkiaan neljä taustaa. Tumman tiiliseinän mikä on näissä kuvissa, vaalean tiiliseinän ja sitten perus mustan ja valkean taustan. Näillä pääsenkin sit vähän leikkimään jatkossa vaikka epäilen että elukat ei kauheesti innostu mutta jos alan vaikka floristiksi tai haen ulkoa jotain aseteltavaa taikka jotain. Hah, no ehkä mä kysyn karvaturreilta millon niitä kiinnostaa tai innostutan ne vinkulelulla tai joulukuusen koristeilla niinkuin nytkin tein. Ruusu katseli vinkuleluansa ja Maniac metsästi joulukuusen koriste nauhaa minkä solmin lattiaharjani päähän mitä sitten heiluttelin ja yritin samalla saada kameraan kontaktia ja tarkennuksia. Olisi tarvittu kyllä muutama lisäkäsi.

 Näillä eväillä lepäillään kotona taas hetki. Maanantaina lähden taas Kuopioon Rikun luokse ja katsomaan asuntoa. KYLLÄ! ASUNTOA! Nyt tuntuu siltä että taisi tärpätä, mutta saas nähdä miten käy. Yritän olla intoilematta liikaa, mutta eipä tässä voikkaan nyt muuta kun hieman hihitellä ja hymyillä.
Tiistaina suuntaamme miekkosen kanssa kohti Tino's Tattoota. Tatuoitavaksi ja lävistettäväksi. Riku ottaa siis ensimmäisen leimansa ja minä hommaan nyt sen septumin kun en itse pystynyt sitä tekemään ja ehkä varaan itsellenikin tatuointi ajan.

Ensikerralla sit varmaan uudesta killuttimesta asiaa! Siihen asti se on tsau. :)