Miksi

Tänään, oli hyvä päivä. Ihana aamu ja kaunis ilma. Kunnes illalla pääni meni ja naksahti taas. Minun piti vain lähteä pois. Vaikka olisin niin halunnut olla hiljaa ja jäädä viereesi. Kävelin innoissani luoksesi, sinne saapuessani jokin meni taas pieleen. Suuni soi vaikka halusin olla hiljaa. Tai pikemminkin näppini olivat tulessa näpytellessäni tyhmiä tekosyitä miksi minä lähdinkin taas itkien ja vitutuksissani vaikka minun oli tarkoitus jäädä viereesi, herätä aikaisin aamulla ja katsoa kun lähdet töihin, toivottaa hyvää työpäivää. Päädyin kuitenkin latomaan tekosyitä ja syytöksiä ilman järkeviä, OIKEITA syitä.

Kysytkin varmaan että miksi lähdin. En tiedä. Syytin sinua taas turhista asioista mitkä olisin oikeasti halunnut olla sanomatta sillä nekään eivät olleet taaskaan totta. Minun piti vain olla taas se draamakuningatar ja pilata kaikki. Miksi aina hyvän päivän päätteeksi kaikki menee pilalle.

Tänään, oli hyvä päivä. Pitkään aikaan. En ole syönyt hyvin moneen viikkoon taikka nukkunut kunnolla moneen päivään, saatika sitten ollenkaan. Painoni on pudonnut ja olen heikko, mutta jotenkin syömättömyys tuntuu saavutukselta. Viimeyönä heräilin ja en saanut unta mutta jotenkin nukahdin edes hetkeksi kun otit minut syliisi ja tuhisit korvani vieressä. Kannoit minulle pizzaa alakerran pizzeeriasta ja käskit syömään vaikka se tuntui pahalle. Pidit minusta huolta. Piristit oloani vain olemalla vieressäni.
Mutta miksi sitten kun on hyvä olla.. Miksi juuri silloin pääni päättää taas räjähtää. Pilaan kaiken vaikka en haluaisi, oikeasti. Haluan vain olla hiljaa, hymyillä ja olla vieressäsi. En halua avata suutani päättömyyksien takia ja tuoda pahaa oloa meidän välillemme. Kysyn taas, miksi?

Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi

En saa unta. Pyörin, katselen kelloa, alan ajattelemaan kaikenlaista ja ennen kuin huomaankaan itken. Miksi? Mikä on hätänä kun kaikki pitäisi olla hyvin?

Kaikki ei ole hyvin. Minulla on raha- sekä asuntohuolia, tulevaisuuden paineita ja todella kova ikävä. Toisaalta kaikki muu on hyvin. Olen terve, ainakin suurimmalta osin, nuori sekä innokas oppimaan kaikkea uutta. Miksi sitten tunnen itseni niin avuttomaksi, yksinäiseksi sekä olemattomaksi? Ajattelen kuullemma liikaa...

Perjantaina 4.3 juhlistin Kuopioon muuttoani sekä syntymäpäiviäni pienellä porukalla asunnossani. Osa oli pidempään ja osa vain käväisi nopeasti. Oli mukava ilta hyvässä seurassa, mutta mieltäni painoi se, että poikaystäväni oli lähdössä seuraavana aamuna aikaisin pois. Mielessäni pyöri kokoajan, että mitä keksin sille viikolle ja keksinkin paljon mutta kaikki peruuntui. Lauantai aamuna seitsemän aikaan heräsimme Rikun kanssa luotani ja mies pomppasi äkkiä ylös, veti vaatteet niskaan ja häipyi. Minä jäin potemaan päänsärkyä kotiin ja nukkumaan. Tosin en saanut ensin unta vaan itkin hetken ikävää kunnes torkahdin tyyny kainalossani ja heräsin vasta myöhemmin päivällä kun kissa tuli rääkymään murkinaa.

Lauantai-ilta meni kotona ja illemmalla ystävän kanssa käytiin parissa baarissa missä törmäsimme muutamiin tuttuihin. Humalassa en ollut sentään vaikka muutamat otimmekin. Kotiin nukkumaan ja aamulla aikainen herätys. Minun piti lähteä äitini luokse koiria hoitamaan ja kuvaamaan muutamaksi päiväksi, mutta se peruuntui äitini sairastumisen vuoksi. Entäs sitten? Lähdin pesemään pyykkiä Rikun luokse joka asui 1,4km päässä omasta asunnostani. Kun avasin asunnon oven tuttu tuoksu tuulahti nenääni ja melkein jo kuvittelin löytäväni miehen jostain nurkan takaa kunnes sekuntin murto-osa haavettani häiveni ja muistin että olin tälläkertaa täällä vaan yksin.

Pesin pyykit sekä tiskasin, pyyhin vähän keittiön tasoja ja jäin hetkeksi istumaan sohvalle katselemaan ympärilleni sekä odottamaan että pyykit kuivahtaisivat hieman. Ikäväpiikki iski. Nappasin sohvalla lojuvan hupparin syliini ja tipahdin makaamaan sohvalle pitäen vaatekappaletta sylissäni sitä hieman haikeasti nuuskutellen. Heräsin tunnin päästä ja lähdin kotiin hieman pirteämpänä puhtaiden vaatteiden kanssa.

Seuraavana yönä en saanut unta. Pyörin lakanoissani ja ajattelin seuraavaa viikkoa. Alkoi masentamaan. Pala tuntui kiristävän taas kurkussa. Itkin ja nukahdin ehkä vartiksi kunnes heräsin ja en saanut enää unta vaikka silmät painoivat ja raajani huusivat lepoa. Kävin suihkussa, sain paniikkikohtauksen kun astuin sieltä ulos ja tajusin että olen viikon yksin. Drama queen.

Kohtaus kesti vain hetken mutta oli voimakas. Kissa Mei-Mei tuli kurnuttamaan jalkojeni juureen ja puski otsaani kun rönötin polvillani lattialla pyyhe päällä.
Se päivä meni tolkuttoman hitaasti eteenpäin, kuin etana. Vasta illalla sain viestin Rikulta. Jotenkin asiat menivät taas niin että suutuin, vein asiat vaan negatiiviseen suuntaan. Raivosin itselleni. Minulla oli paha olla. Pala kurkussa kiristyi taas. Purin senkin olon Rikuun ja myöhemmin tunsin itseni taas vaan idiootiksi. Herra on lomalla, anna sen olla ja rentoutua ja nauttia. Typerys.

Sinäkään yönä en saanut unta. Nyt olen valvonut kolme päivää vain vartin unilla per yö. Masentaa, ahdistaa ja kaikki tuntuu taas niin siltä että pitäisi vaan päättää kaikki ja antaa olla. Hävitä ja kadota. Mutten halua tehdä sitäkään. Olen vaan niin heikko. En ole yksin vaikka olenkin itsekseni kotona, ympärilläni on muutama hyvä ystävä. Vaikka se rakas kulta mussu onkin toisella puolella Suome se ei tarkoita että olisin yksin. Ikävä kaivaa musta pahimmat puolet esiin. Kuvittelen, että kestän, näytän että kestän. Puen panssarin päälleni vaikka kuihdun sisältäpäin ja itken naamarin takana. Yksinäisyyttä ei vaan pitäisi ajatella sen enempää niin se ei nousisi hattuun, mutta miksi sitten teen niin. Koska olen yliherkkä ihminen joka ajattelee liikaa sekä liian negatiivisesti. Ja olen hyvin rakastunut erääseen ihmiseen joka on hetken aikaa poissa, mutta se vaan tuntuu ikuisuudelta. Kamala ikävä..

Kumpa osaisin vain rauhoittua ja levähtää.