We'll make it out alive

Elämä on riepotellut nyt aika monella laidalla. Enemmän ehkä nyt siellä huonommalla puolella, sillä on käyty läpi muutama kohtaus ja lääkärin vastaanotollakin päädyin käymään jatkuvien mahakipujen takia. Meinasi tulla erottuakin tuossa oman tyhmyyteni takia, mutta onneksi näin ei käynyt sillä olen nyt niin ihanan ihmisen kanssa josta haluan pitää kiinni jos vaan tunne on myös toiselta taholta sama. Stressi on tehnyt tekonsa minuun ja olen ollut huonossa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta nyt taas alkaa vähän näkymään valoa tunnelin päässä. Kyllä tästä selvitään!
On tullut käytyä kuvaamassa poikien biljardia, leivottua muffinsseja, tehtyä lettuja ja käyty myös baarissa sekä saatu uusia ystäviä.

 

Tutustuin pari viikkoa sitten Onnelassa veljeksiin jotka pelastivat minut eräältä ahdistelijaltakin siinä välissä. Onneksi maailmassa on myös hyviäkin ihmisiä. Samana iltana oli penkkarit ja porukkaa oli siis juhlimassa jokseenkin paljon. Myös tuo komemapi puoliskoni oli liikkeellä, mutta eripaikoissa kun minä mikä oli harmi, mutta minkäs sille voi. Loppuillasta/aamuyöstä kun en saanut herraa kiinni olin huolissani. Köpöttelin puoli neljän aikaan kotiin ja soittelin matkanvarrella Rikulle ilman vastausta. Päätin suoraan kotoa lähteä sitten hänen kämpillensä Ruusu-koiran kanssa sillä olin puoli kolmelta saanut viestin mieheltä että nähdään sitten varmaankin huomenna ja harmittelua siitä ettei nukuttaisi samassa sängyssä joten hän oli varmaankin suunnannut kotiinsa nukkumaan. Olin niin väärässä. Miestä ei näkynyt kämpillä ja aloin jo pelätä pahinta. Ajattelin jäädä sinne yöksi ja odottaa kadonnutta miestä, kävin suihkussa ja pötköttelin sängyssä miettien, että missä tuo ihminen oikein luuraa. Olin todella väsynyt, Ruusukin nukahti suoraan olohuoneen nurkkaan kuorsaamaan.

Sitten, puhelimeni soi kuuden aikaan kun selailin instagramin ihmeellistä maailmaa. Miekkonen soittelee biljardi klubilta että hänet täytyisi tulla hakemaan kun on niin huonossa kunnossa. Äänestä ei saanut kunnolla selvää ja olin vihainen, mumisin vain takaisin että olin tullut hänen kämpillensä. Puhelimen loputtua mietin että ei se sieltä pysty kävellä 1,4km kämpillensä tuossa kunnossa jos oli jopa oksennellut ja ei pysynyt edes pystyssä. Mietin hetken, että mitä vittua tekisin. En millään olisi jaksanut lähteä kävelemään takaisin keskustaan ja vielä väsyneen koiravanhuksen kanssa kun ei oltu nukuttu kunnolla. Mutta lähdin silti pelko silmissä, että mies lähtee kömpimään ulos ja nukahtaa jonnekkin penkkaan. Ruusu ihmetteli ja katseli pää kallellaan tuhisten kun laitoin taas vaatteita päälle ja kutsuin sen mukaani. 

Matkaan meni jonkun aikaa ja kun pääsimme paikalle koputtelin ovea ja kerroin asiani, meidät päästettiin sisälle, jopa Ruusukin pääsi mukaan. Siellä se miekkonen sitten nukkui kyljellään sohvalla kuola poskella, oksennukset edessään. JES. Noh, siellä chillailtiin muutama tunti ja odotin että mies tokenisi kävelemään parikymmentä metriä minun luokseni. Nukkumaan päästiin vasta yhdeksän aikaan aamulla, mutta onneksi kuitenkin päästiin. Ai että otti nuppiin, mutta minkäs sille voi jos oksennustauti iskee kesken illan. Kyseessä ei siis ollut pelkästään känninen oksentelu. Jännä ilta ja tämän muistaa ainakin hetken.

Koiriakin on tultu katseltua, nimittäin 28.päivä sunnuntaina oli Tuusniemellä Koilis sawo show jonne äitini sijoitusnarttu Elli oli ilmoitettu ja koiran handlaajana lähdin sinne neidin kanssa Ruusu-koiran kasvattajan kyydillä. Päivä oli tosi mukava ja saatiin tosi kivat arvostelutkin. Mutta ei että paleli vaikkei pakkastakaan ollut paljoa. Taimitarha on kostea ja se pienikin pakkanen menee luihin ja ytimiin. Kotiin päästyämme otimme tunnin nokoset suihkun jälkeen ja sitten Elli tultiin hakemaan kotiin. Isoveljeni kävi sen nappaamassa kun oli kotiin menossa kihlattunsa kanssa. Ruusu on äitini luona ollut hoidossa nyt viikon ja palaa ensi sunnuntaina takaisin kotiin.

Rahatilanteeni on ollut huono joten syöminen on ollut täysin selällään sekä terveyteni on senkintakia heitellyt. En ole tatuoinnin takia voinut treenata ja ilman tukevia sekä terveellistä ruokavaliota se ei kannatakkaan. Olen kotona täysin paikallaan, tietokoneella taikka sohvalla TVtä möllöttäen. Kuitenkin on välillä saatu rahaa ja ajateltu että nyt sitä tehoruokaa, mutta aina se sitten on vaan mennyt valehtelematta alkoholin puolelle. Mitenkäs sitä kieltämään jos pääsee ihmisten ilmoille edes joskus niin tottakai sitä ollaan mukana. Seuraavana aamuna podetaan taas sitä kun rahat riittävät ehkä yhteen maitopurkkiin jos edes sitäkään. On mulle kannettu pakastimeen ruokaa mikä on hyvä juttu mutta sekään ei oikein toimi että teet ne kanat tai jauhelihat ilman mitään muuta siinä sivussa. Onneksi huomenna tulee taas rahaa niin pääsen ostamaan kunnon ruokaa ja ehkä uusia sukkiakin siinä sivussa.

Perjantaina 4. päivä täytän pyöreät 20vuotta joten silloin on odotettavissa illanistujaisia jonne ajattelin tekaista boolit ja kakun. Muutama vanha ystäväkin saapuu paikalle niin mikäpä siinä. Sille päivälle palaa taas rahaa, mutta menkööt. Nyt ei ole monen sadan euron tatuointi menoa tässä välissä niin kyllä ensikuu pärjätään hyvin elukoiden kanssa.

Tatuointi on muuten parantunut hyvin. Pystyn käyttämään jopa kunnon housuja lökäpöksyjen sijaan ja sitä ei tarvitse enää peitellä kelmullakaan kun lähtee ulos. Voisin tehdä tästä jonnkun postauksen johonkin väliin kun inspis iskee. Nyt odottelen vaan huomista jotta pääsen kauppaan!

Pää.. Ole hiljaa.. Lopeta!!

Hyvässä suhteessa tulisi olla luottamus, kunnioitus, ystävyys, ynnämuuta sekä myös omaa aikaa. Oma sosiaalinen elämä yksin ja yhdessä. Minua on alkanut ottamaan nuppiin se, kun minulla ei ole omaa elämää suhteen ulkopuolella. Jotain pientä silloin tällöin mutta oikeastaan ei yhtään mitään.
Kaksi kissaa ja koira jotka kaipaavat huomiota, muutama ystävä jotka oikeastaan puhuvat minulle vain internetin kautta ja näemme harvoin. Jokseenkin alkoholintäytteisinä iltoina suurimmalta osin.

Kumppanillani taas on oma elämä. Työ sekä kaverit.

Tuntuu että roikun hänessä aivan liikaa ja heti kun hänellä on sitä omaa tekemistä ja minä jään asunnolleni omine nokkineni tai vain alan kävelemään poispäin, alkaa ahdistuneisuus, epäilys ja itku. Tuntuu taas että seinät kaatuu päälle. Olen läheisriippuvainen, hyvinkin voimakkaasti. Ahdistaa aina kun olen yksinäni. Ensin alkaa mietintä että mitä hän tekee, miksei hän ilmoita mistään mitään. Tyhmää? Jep. Ihan omasta mielestänikin olen täys idiootti kun alan heti ajattelmaan kauhuskeneraatioita sekä tapahtumia pahimmasta päästä. Luotan. Minun mielikuvitukseni vaan alkaa laukkaamaan heti että varmasti alkaisi ahdistamaan, epäilyttämään ja itkettämään. Miksi? En tiedä..

Tänäänkin kun on penkkari-ilta. Lähdin aiemmin hänen luotaan Ruusu-koiran kanssa samalla kun hän lähti viemään pulloja että saisi kalja rahaa illalle sillä hän oli menossa myös, tietysti entisenä lukiolaisena. Kivaahan se varmasti on, mutta taas tuli mun päähäni sellainen musta, pimeä ahditunesuuden verho. Miksi lähdin näin aikaisin? Että voisin mennä kotiin itkemään taas pääni tyhjäksi. Olisin voinut jäädä vielä hetkeksi hänen luokseen. Katsoin maata ja olin hiljaa. Sanoimme heipat kaupan ulkopuolella ja lähdin koiran kanssa talsimaan kohit kotia. Heit kun en nähnyt häntä enää, aloin ajattelemaan että mitäköhän teen kotona tämän illan. Samantien, kyynel valuu poskelleni ja melkein räjähdän siihen paikkaan. Kutsun Ruusua nimeltä iloisesti, yrittäen niellä itkunpurkauksen ja jatkamme käveläyä muina miehinä. Ahdisti ja teki mieli vaan lysähtää maahan aina kun Ruusu jäi haistelemaan. Joinakin kertoina vetäisin hieman hihnasta ja sanoin;
''Ruusu, kun jos vaan mentäisiin. Haluan nopasti kotiin jooko?''

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kotiin päästessäni meinasin jättää koiran ja lähteä kauppaan. Mitäs muutakaan kun jotain alkoholin tynkää. Sitten jäin ovelle seisomaan. En halunnut jättää Ruusu yksin. En halunnut tuhlata viimeisiä eruojani johonkin mikä vain hetkeksi helpottaisi oloani tai ei välttämättä helpottaisi ollenkaan. Lyyhistyin ulkovaatteet päällä ovelle. Ruusu tuli nuolemaan kättäni. En lähtenyt. Jäin itkemään ovelle koira vieressäni seuraavat puolisen tuntia. En päässyt ylös. Sain kuitenkin takin harteiltani ja pipon pois päästäni. Kävin makaamaan, Ruusu nuoli kyyneleet poskiltani ja tuhisi.

Mitäs sitten?
Jään omien ajatusteni vangiksi, taas. Perhanan pää ja mieli. Lopeta...

Mew!

Se on nyt siinä. Ikiaikainen haave monen vuoden takaa. Ideointi oli aina se ongelma tatuoinnin kanssa.. En vaan keksinyt mitään kivaa ja omanlaista. Nyt viimevuonna aloin taas kipeästi miettimään, että mitä sitä sitten haluaisi. Ideat vaihtuivat, piirtelin ja suunnittelin muillekkin tatuointeja ja siinä sivussa pienesti itselleni.
Mietin kliseisesti siipiä selkään, tribaaleja jne. Piirtelin monta suunnitelmaa ja aina ne joutuivat sivuun. Sitten pikkuhiljaa sain ideoita, mutta halusin ne sellaisiin paikkoihin mitkä olivat parempia ottaa kesällä kun ei tarvitse pakkautua vaatteiden alle.
Kun kävin Rikun tukena Tino's tattoolla varasin samalla itselleni ajan tikitettäväksi. Ideana oli vielä silloin pistooli ja ruusut, reiteen. Sitten tuli tajuttua että parempi ottaa se lämpimämmällä kelillä niimpä otin puheeksi tribaali ruusun minkä oli aiemmin piirtänyt Rikun pyynnöstä mutta laitoinkin sen omiin tatuointi suunnitelmiini.

Kerran jouduin siirtämään tatuointi aikaani eteenpäin, 28.01 -> 09.02 rahatilanteen ja muuton takia. Ja sittempä alkoikin paniikki pari viikkoa ennen, että ei perhana! Päädyin vaihtamaan tatuointi ideaani muutamaan otteeseen koska aloin empimään kun mikään ei tuntunut kivalle tai oli liian suuri budjettiini. Sitten se ikuinen Pokémon fani otti kynän käteen ja alkoi pyörittelemään suunnitelmaa.
Itse piirsin hahmon, mutta annoin tatuoijani suunnitella siihen sopivan tausta köhäelmän studiolla, vain sanomalla, että saisiko sinne jotain sinistä höttöstä/tähtipölyä.
Monesti sanotaan, että jos haluaa tatuoinnin pitää siihen tottua ensin itse ja katsoa jaksaako sitä katsoa monesta kuukaudesta vaikka vuoteen. Itsekkin olin tällä saralla, mutta siis.. Mew. Sitä on pällistelty jo vuodesta 1998 ja siihen en ole kyllästynyt, sekä se on yksi ehdottomista lemppareistani. Korvantakana on ollut pokémon tatska ehkä vähän myöhemmäksi, mutta miksei vaikka heti!?
Vaikka maha onkin aika vaatteiden peitossa oleva alue oli se silti paras tälle söpölle hahmolle. Mietin ensin sijoittamista rintakehään, mutta sinne säästän jotain muuta.

Tatuointi liikkeeseen jouduin lähteä yksin. Pelotti, jännitti ja hirvitti. Onneksi Rikun pikkusisko ilmaantui paikanpäälle juuri tatuointi penkkiin istumista etten ollut yksin neulan iskiessä ensimmäistä kertaa ihooni.
Kokemus ei ollut paha, mutta paikka oli. Tästä on paljon lantioluun päällä ja luun päälle tatuoiminen koski aivan saatanasti. Neulan ja luun välissä olvea iho kerros oli niin ohut ettei se pehmittänyt tikkausta yhtään. Neulan liike tuntui luussa asti ja ilkeä sekä vihlova tärinä valtasi kehoni.
Naamani oli täynnä omituisia ilmeitä kun vääntelin naamaani inhottavien tuntemusten takia. Ääriviivat eivät tuntuneet kovin pahalle, mutta se väritys...

Tatuoijani kertoi, että moni sanoo värityksen tuntuvan vähemmän tai jopa miellyttävältä. Siinä sitten hieman yritin ottaa helpotuksesta kiinni kunnes väritys alkoi.. Nope. Ei ollut totta.
Huusin, että;

perkele!

Yritin kuitenkin pysyä maltillisena, mutta voi sitä huudon määrää. Koko liike kaikui. Muutama ihminen käveli huoneen ohitse todeten, että täällä joku kiduttaa jotakuta. Minä vaan katsoin ja nyökkäsin hieman hymyillen, että joo-o. Kiemurtelin jaloillani, puristin paitani olkaimia erittäin kovassa tuskanhiessä ja yritin olla hiljaa, mutten voinut.
Samaan aikaan paikanpäällä oli jonkinsortin kuvaus. Ennenkuin he aloittivat haastattelun he tulivat pyytämän josko liikkeen musiikkia saisi hiljaisemmalle. Samalla kun minä huusin. Totesin miehelle;

''Kunhan et mua pyydä olla hiljaa.. Siihen en kykene! Haha!''

Sain vastaukseksi jotain hassua..

''Juu no ei tarvitse. Se sopii hyvin tuonne tausta ääniksi!''

Silmäni suurentuivat, että mitä! Naurahdin tatuoijalleni ja ihmettelin asiaa hetken kunnes taas huutoni jatkui. Kuulin ohimennen, että kuvaus porukka puhui tatuoiduimmasta miehestä jota sitten haastattelivat samalla kun minä huusin taustalla. Se oli hyvin huvittavaa, ainakin minun mielestäni näin piikityksen loputtua ja kun aloin ajatella asiaa.

Kun kuulin taikasanat, että olisimme valmiita huokaisin helpotuksesta ja nousin ylös, riensin peilin eteen ja rakastuin. Se on täydellinen. Minun Mew!
Tästä saa vähän reeniinkin motivaatiota, että sitten kesällä pystyisi häpeämättä sitä esitellä. Nyt joudun muutamisen viikkoa ottaa iisisti ja syödä terveellisesti ennenkuin treenit jatkuu.