Sometimes pleasing another person will make you feel bad

ENGLISH ONLY

When you really wanna be with someone but there's two roads ahead,

you'll have to choose witch to take. 

Either way, theres a good and bad in every decision.

 So, let me tell you little story about a new relationship with strong and kind military boy and a simple and emotional girl. These two have been in a relationship very little time but feelings are strong and they're happy. They text everyday to eachothers because theres a gap between them, military. They have seen eachothers every chance they get.
I dont know about the boy but the girl is sad and gasping all day long all alone in her apartment and thinkinh abut the boy. There's still scent in the bed sheets from hi's last visit and se cries a tear or two when she falls asleep at night and wakes up in the morning.
Las time they saw eachothers, it was only one evening, night and morning together but it was all perfect. The girl was smiling and thinking that the next weekend would be longer, when she watched her man step into a train. 
The next day the girl had a text from the boy about the next weekend. He would be picking her up that friday evening and ofcourse she was ok with it. Then he said that he was invited to a party that saturday.
She became asking that what will she do in that time. There was talking abut that she maybe could come too but things got kinda hard. There was calls and texting about that evening and it looked that way that she could not go with him. The girl got littlebit worried she might lose the longer weekend with the boy, but the party witch he would go will be full of his friends witch he hasn't seen in a long time.
The boy asked the girl what should we do about this.
Well ofcourse the girl would love to spend more time with her boyfriend than home alone, when he was partying and having fun at the same time.
But she didn't wanna be a bitch in his eyes so she told him to go and she was okay with it he taking her home before the party.
Things happend and weekend came like a wind. They had a great time together again, like always. Saturday came too fast and the girl realised that they would be apart again and this time much longer that before. It was only a week but this time it will be ten days.
She was feeling happy about that the boy was feeling happy that he could see his friends again but at the same time she was very sad and wistful, and the boy saw that in her. He didn't think through when he said that he could try to get her with him to the event, just one call and guestion but he was skeptical about it. He got her hopes up. But they came crashing down when he drove the girl home later that day. She didn't show anything to her boyfriend but as soon as he shut the door behind him the girl crashed and bursted to tears, broken by grief, disapoinmet.
She sat down to the cold floor and was trying to gather her tears, telling herself to cheer up and this was the best way to show her feelings to him. By letting him go and not being selfish from keeping him from his friends. Even if the evening will be spent all alone in her apartment. Yeat again, feeling sorry for herself, under a blanket, sitting on the couch doing nothing really.

So, i got littlebit sad about my desicion, witch is kinda little but means alot at the same time. Eitherway otherside of this desicion will get sad/happy or mad/happy. But at the same time i'm really happy what i decided because there's a bright side; his smile.
But in reality, when relationships are at this state, beginning, new.. Friends should be second thing you think about, right? Im like that and maybe that's why it feels like shit. Being on that second place when you sould be on the first. Friends will come and some will understand. Some will stay and some will leave but when it comes to the partner. It usually ends things up. Even if you just would like to please your partner.

What would you have done in this situation? 

Tarinointia vuodelta 2011

Tuossa siivotessani pari päivää sitten löysin vanhojen nuottivihkojen välistä 8:lla luokalla tekemiäni tarinoita. Vain kaksi tarinaa ja nämä taisi olla niitä lyhyimpiä mitä silloin kirjoitin mutta aika synkkää. Haluaisin yhden tarinan itselleni minkä kirjoitin silloin joskus muuten tiedä olisiko se enää opettajan hallussa. Hän tykkäsi itsekkin kyseisestä tarinasta ja kehui sitä aika paljon. Noh, harvempi jaksaa kirjoittaa kolme lehtiötä enempää.
Tämä tarina on tärkeä minulle. Ehkä joskus kerron että miksi jos se asia nousee tämän enempää esille. Meillä oli äidinkielen tunnilla tarkoitus muistaakseni valita taululta otsikko ja keksiä siihen liittyvä tarina missä olisi paljon keskustelua. Minä nappasin ''Ei me olla enää'' ja tämä on tarinani;

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ei me olla enää...

Kävelin ulkona lämpimässä kevätilmassa katsellen taivaalle. Oli erittän kaunis päivä ja koulussa oli ollut mukavaa, niin kuin viimeiset puolivuotta. Koululaukkuni ei painanut paljoa, sillä siellä oli vain musiikin vihkonen, piirrustustarvikkeet ja matikankirja. Laukkuni oli sievä olkalaukku, musta, hiukan ehkä kulahtanutkin.
Kävelin ihanasti kiertelevää metsäpolkua pitkin hiljaa hyräillen. Olin kotiin päin matkalla. Kotiin veisin vain repun ja lähtisin Ronin luokse. Hymyillen näin vähän matkan päässä pienen omakotitalon. Menin ovelle ja otin repustani kilisevät kotiavaimet ja avasin oven.

-''Heippa! Lähen suoraan Ronille!''

Huudahdin isälleni ja paiskasin repun eteiseen, käännyin ulos ja lähdin kulkemaan Ronin kotia kohti. Hän oli pyytänyt koulussa, että menisin hänen luokseen. En pitänyt kovin paljon ajatuksesta, koska pelkäsin hänen isäänsä Ottoa.
Otto loikoili yleisesti olohuoneen sohvalla haisevin vaattein ja kaljapullo kädessään. Hän oli aina hyvin ilkeä minulle. En tiedä miksi. Ehkä sentakia, kun olen erilainen, minulla on mustat hiukset ja pukeudun mustaan. Jotenkin raukkamaista. Otto myös lyö Ronia ja tämän äitiä Kaisaa. Otto on ollut vankilassa perheväkivallan takia, mutta ei hän oppinut yhdestä kerrasta näemmä mitään. Minua säälittää Kaisan ja Ronin puolesta, koska he joutuvat asumaan sellaisen idiootin kanssa.

Olin saapunut erääseen risteykseen kaupungin laidalla. Käännyin oikealle päin, Ronin talo oli jo näkyvissä muutaman mutkan jälkeen ja juoksin loppumatkan terassille. Huokaisin ja hymyillen koputin oveen. Oven tuli avaamaan Kaisa, Ronin äiti, jolla taas näyttäisi olevan silmä mustana.
Kaisa ilahtui nähdessään minut ja pyysi sisälle.

-''Roni on ylhäällä.''

Kaisa sanoi ja viittasi ullakolle. Ihmettelin hetken, että mitä ihmettä hän siellä teki, mutta kapusin ylös jyrkkiä tikkaita pitkin. Näin Ronin istumassa ullakon ikkunan edessä katsellen ulos.

-''Hei!''

Huudahdin ja menin Ronin viereen istumaan.

-''Hei vaan.''

Roni sanahti virnistäen minulle. Sitten tuo tarttui käteeni ja halasi minua.

-''Minulla oli ikävä sinua...''

Sanoin ja halasin takaisin. Katselin ympärilleni ja huomasin Ronin kädessä mustelman.

-''Taasko Otto on lyönyt sinua!?''
-''Juu. Sanoin, että olin 5minuuttia myöhässä koulusta. Joten hän raivostui.''

Vihainen ilme kiersi kasvoillani ja katsoin Ronin ruskeita silmiä.

-''Musta tuntuu, ettet sä kestä tätä meijän juttua, mut sä oot ainoo mun ystävä. Mun isä on niin kauhea, että se löi suakin eilen. Anteeksi siitä...''

Roni selitti ja katseli ikkunasta ulos.

-''Kyllä mä kestän höpsö! Ja ei toi mun käsi oo ees kipeä siitä lyönnistä.''

Hymyilin ja nojasin Roniin päin. Suljin vihreät silmäni ja huokaisin.
Meillä oli hyvät välit aina ja pidimme yhtä. Noin kolme viikkoa eteenpäin ajassa kaikki oli hyvin minulla ja Ronilla, mutta kerran maanantaina Roni ei tullut kouluun. Kyllä hän olisi minulle ilmoittanut, jos hän ei olisi tullut. Nyt on jotain vinossa.
Koulun jälkeen suuntasin heti Ronin luokse. Jotenkin sydämessäni tunsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Juoksin risteyksestä Ronin talolle ja näin, kuinka Otto raivosi ulkona hakaten halolla kiveen ja talon seinään. Huomasin myös Kaisan talon portailla. Menin lähemmäs häntä ja huomasin, että hän itki.

-''Mikä sinulla on? Mitä on tapahtunut ja missä Roni on?''

Kysyin hätäisesti ja katsoin Ronin äitiä. Laskin reppuni maahan ja odotin vastausta.

-''Roni ja Otto ottivat yhteen ja... Ja Otto sanoi hänelle jotain niin pahaa, että Roni ei kestänyt sitä. Hän otti haulikon ja lähti...''

Kaisa selitti itkien ja sanoi myös, ettei tiennyt, minne Roni meni. Koska hän oli sanonut lähtiessään;

-''Menen sinne, mistä minua ei kuulla, sinne minne vain me osaamme. Vain minä ja hän.''

Pomppasin pystyyn ja pyyhin kyyneleitä poskiltani.

-''Voi ei...''

Kuiskasin ja käännyin metsään päin, minne lähdin juoksemaan täyttä häkää. Niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Tiesin, minne Roni oli menossa. Hän oli menossa sinne, mistä kukaan ei kuule. Suden luolalle. Juoksin ja juoksin, kunnes kauhistuin ja pysähdyin.
Se ääni kuului, minä en olisi halunnut kuulla. Haulikon pamaus kaikui metsässä. Hyvin lähellä.

-''Ei! Roni!!''

Huusin kiljuen ja jatkoin matkaa kyyneleet valuen poskiani pitkin. Pian näin valkean hupparin, farkut ja mustat hiukset sammal mättäällä. Se oli Roni. Hän vaikerteli maassa selällään. Juoksin hänen luokseen ja nostin hänen päänsä syliini, katsoin vaikertelevaa katsetta hänen kasvoillansa.

-''Roni.. Älä.. Älä jätä minua!''

Kuiskasin ja painoin otsani Ronin otsaa vasten. Kyyneleeni valuivat toisen poskille ja Roni nosti kätensä viimeisillä voimillaan silittämään päätäni.

-''An.. Anteek.. si..''

Kuulin sanar Ronin huulilta. Kunnes hänen silmiinsä valui lasittunut katse ja käsi, joka vasta piteli hiuksiani, tippui maahan.

-''Roni? Roni!?''

Huusin ja vein käteni tuon ohimolle, missä oli luodin tuottama verinen portti tuonpuoleiseen. Itkin ja huusin suruni metsälle. Olin menettänyt elämän tärkeimmän. Rakkaani. Minun iloni keskipisteen, valon. Kaiken.
Hän kuoli pois, hymyillen syliini, katsoen silmiini...

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pakko sanoa että very deep and stuff. Ja muistan vielä että äidinkielen opettajakin kysyi, että onko minulla kaikki hyvin ja kaipaanko apua. Nauroin vaan, että en. Vaikka olinkin koulun päätteeksi taas menossa psykiatrille äitini kanssa. Yläaste oli minulle yhtä vaikeinta aikaa. Kiusaamista ja itsensä hyväksymistä. Mikään ei toiminut ja olin koulustakin paljon poissa, mutta mikään ihme.
Näiden tarinoiden löytäminen oli ihan kiva juttu. Pääsin muistelemaan miten vaikeaa minulla silloin oli ja miten olen sieltä noussut. Hyvä minä!

Whiskers and hooves

Esittelyssä, blogin sivu gadgetssa lukee että kotonani asuu kolme karvakaveria ja omistuksessa on myös hevonen. Voisin heidät esitellä tässä nyt kun olen kirjoitus kunnossa ja juttua löytyy.

Suzu

Mainecoon / Norjan metsäkissa - Synt. 2010 - Valkea

 Hiljainen haamukissa. Suzu on minun ottolapseni joka tuli talouteemme vuonna 2013 kun neiti oli 3,5vuotias. Neiti tuli ystävältäni joka ei voinut kissaa sattumanvaraisista syistä pitämään. Maksoin kisusta rokotusmaksun verran ja se on ollut sen arvoinen. Ihana pölyhuiska josta lähtee karvaa jatkuvasti vaikka jokapäivä harjaisi ja hoitaisi. Suzu oli minulle tullessaan hyvin, hyvin arka ja kulki matalana maata vasten aina kun joku vieras tuli käymään tai joku korotti ääntä. Minuun se tottui jo ensimmäisenä päivänä kun tuli uuteen kotiin. Kantokopasta sängyn alle ja sieltä kehräämään syliin hyvin urheasti. Siitälähtien tämä kamala muovisyöppö on ollut osa perhettämme ja hetkeäkään en vaihtasi pois. Minun prinsessa kisu!

Maniac Von Anastasia
Maatiaiskissa - Synt. 2013 - Kilpikonnatiikeri/ruskea/valkea

Pentu jolla on liian luonteeseensa osuva nimi. Maniac... aka. Mei-Mei, tämä riiviö syntyi ensimmäisenä exäni ja minun edellisen kissan(Midget) pentueeseen ja päätimme hänen kanssa että pentu joka syntyy ensimmäisenä ristitään pentunimeltään Maniaciksi ja kuinka ollakkaan pentueen ainoa pitkäkarvainen jäi meille ja se on tässä. Mei-Mei on luonteeltaan rasavilli joka kuitenkin pysyy hyvin rajoissaan vaikka välillä meno on päätöntä ja tavarat tippuvat hyllyiltä. Todella puhelias, avoin ja sosiaalinen kisu joka on ottanut minut emännäkseen. Aina täytyy tulla vessaan mukaan, aina täytyy istua sylissä kun äiskä bloggaa! Maailman ihanin ja rakkain kissa vaikka välillä pääseekin merkkauspisut joka'ikiseen nurkkaan talossa. Tämänkin toistaiseksi leikkaamaton.

Pienenpolun Lady Black Rose
Kleinspitz - Synt.2009 - Musta

 Ruusu on meidän pieni ''ottolapsi'' joka on tullut perheeseemme Magical Rose's kennelistä 26.04.2015 eläkeläiskotiin viettämään leppoisia ja huolettomia vapaapäiviä ilman häslinkiä. Vireyden vuoksi käymme mätsäreissä ja muunlaisissa tapahtumissa jottei elämä olisi liian yksitoikkoista, sillä Ruusu on kuitenkin kiertänyt paljon maailmaa virallisissa näyttelyissä.
Pieni ja pörheä, suloinen sekä pehmeä. Näillä sanoilla voisi tätä neitiä kuvailla ja ne menevät täysin nappiin. Kleinspitz joka on luonteeltaan täyttä kultaa sekä ruusunnuppuja, vaikka välillä varren piikit pistävätkin on ruusun kukkanen kaunis aivankuin tämä ihana ystäväni.
Aktiivinen sekä valmiina hommiin kunhan namipussi jossain rapisee, vaikkapa sitten vieraan taskussa. Huonompi homma helposti lihoavalle koiralle, mutta linjat pidetään kurissa pienillä herkuilla sekä tarkoilla ruoka-annoksilla.
Hulvaton kaveri, pakko myöntää ja jokaisen rakastettavissa sekä rapsutettavissa. Kevyt, kumea haukunta joka ei satuta taikka ärsytä herkkiäkään korvia. Nopea oppimaan vaikka ''Ei vanha koira opi uusia temppuja!'' aina sanotaan. Mitäpä ei pienestä herkkupalasta ja miellyttämishalusta tämä neiti tekisi?

Sea Runner
Lämminverinen ravihevonen - Synt.2001 - Punaruunikko

Supermies muutti minun omistukseeni 22.elokuuta 2012 äitini enon Heikin ravitallilta. Superi oli siis vanha tuttu jota hoitelin aina mökillä ollessani. Heikin talli on mökkimme naapurissa pienen pellon toisella puolella. Superi juoksi ravuriurallaan monia hyviä juoksuja ja voitti symppis palkintoja. Nykyään se on minun projektini.
Ratsastaessa Supermies on erittäin herkkä mikä on hyvinkin yleinen piirre ex-ravureilla. Joinakin päivinä herra haluaisi vain napata ohjista kiinni, heittää ratsastajan alas ja juosta niin kauas kun pippuri kasvaa ja sitä ei saisi mikään pysähtymään, mutta toisinaan ruuna on kuuliainen sekä nöyrä ratsastettava.
Eläinlääkärin tai kengittäjän pörähtäessä tallille herra steppailee ja duunailee omiaan eikä välitä vieressä höyryävästä ihmisestä vaikka välillä uusi kengittäjä onkin ollut hermostuneen pörinän aiheuttaja, on silti selvitty ruhjeitta.
Superilla ratsastetaan useimmiten kuolaimettomilla sillä se vaan toimii niillä paremmin kuin rautapalalla hampaiden välissä. Meillä kummallakaan ei ole mitään kuolaimia vastaan jonkatakia niitä käytämmekin välillä kun siltä tuntuu.
Vaikka tämä herra ei kulje oikeinpäin, hyppää korkeimpia esteitä tai osaa hienoja koulukiemuroita on se silti minulle elämäni hevonen.

Tässä on talouteen kuuluvat viiksivallut ja yksi kaviokas joka on tällähetkellä maailmalla opettamassa nuoria varsoja olemaan hevosia ja toimii hienona ''sunnuntai ratsuna''. Kissat ja Ruusu-koira piristävät minun arkeani kotona ja ovat hyvin, hyvin rakkaita.

 

Up high?

Hi there humanbeings! Nyt on mieliala taas hieman pirteämpi, kiitos todella, todella ihana viikonloppu Kuopiossa kera ihanien ihmisten. Tiedättekö sen tunteen kun olette todella maassa ja joku saa sinut niin, NIIN hyvälle tuulelle? Aivan vaan pelkästään olemalla siinä vieressänne nauramassa tyhmille vitseillesi.

Perjantaina matkasin hyvän ystäväni luokse jota en ollut nähnyt vuoteen, tai oikeastaan yli vuoteen. Aika juoksee ja nyt kun hän muutti lähemmäs niin pääsemme näkemään taas. JES! Itsekkin pyrin muuttamaan Kuopio cityyn jos eläimet hyväksyvä kämppä löytyy.
Meillä oli ystävän kanssa kiva ilta, tehtiin ruokaa, juotiin viiniä, juteltiin mukavia ja muisteltiin lapsuutta. Päätimme loppuillasta pyörähtää baarissakin, Kuopion Free Timessä oli hyvinkin mukava pelailla lautapelejä ja nauttia hyvistä juomista, aina välillä viestitellen seuraavana päivänä tapaamaani ihmistä.

Lauantai aamulla täytyi olla juna-asemalla 11:17 jolloin nappaisin ihanan henkilön kainaloon, tai hän nappasi oikeastaan minut ja sitten oltiinkin pilvilinnoissa. Oli tiedossa kiva ilta, mutta siinä päivässäkään ei ollut mitään pahaa sillä seura oli mitä mahtavin. Ehkä ihanakin...

Illan tullen vieressäni oli kasa ihmisiä, upeita sellaisia. Jokainen uniikkeja persoonia ihanine olemuksineen ja juttuineen. Sain kuulla paljon kiinnostavia intti juttuja hienoilta miehiltä. Minäkin halusin mennä palvelukseen, mutten voi omien vaivojeni takia, huonot lonkat ja muutenkin niin raskas kokemus ei olisi ehkä hyväksi minulle. Motivaatio olisi aluksi hyvä mutta lopahtaisi, niinkuin koulujutuissakin. Mutta näitä juttuja on niin kiva kuulla.
Pitkin iltaa kämpillä kävi ihmisiä kuin liukuhihnalla, jossain välissä meitä oli vain neljä ja kohta koko pieni soluasunto oli täynnä.. Hauskoja juttuja ja tyhmiä ehdotuksia, mutta hei, aikuisiahan tässä ollaan pienine pervoine ja lapsellisine mielinemme. Onneksi pääsi sen tietyn ja ihanan miehen viereen nukkumaan, turvallisin mielin.

Sunnuntai aamu meni nukkuessa, ehkä pientä krapulaakin pois mutta ylös nousimme vasta neljän aikaan ja kävimme syömässä tämän ihanan ihmisen kanssa. Hymyilytti ja nauratti kokoajan. Meitä molempia. Muistelimme edellisillan tapahtumia ja aiempia tapaamisiamme. Oli jotenkin haikea fiilis kuitenkin takaraivossa kun katselin kelloa ja tajusin aikamme vähenevän kun oli aika palata takaisin kotiin ja hänen kasarmille.

Hyvillä mielin kuitenkin tiemme erkanivat asemalla kun lähdin junaani, kotia kohti jossa odottaisi kaksi kissaa maukuen oven takana. Tässä kuitenkin on tietty henkilö vaan pyörinyt päässäni.

''Onkohan tämä nyt ihan viisasta?''

Kysyn kokoajan itseltäni.. Mutta aika näyttää mihin kaikki johtaa. Olemmehan vielä nuoria ja tutustumassa toisiimme monella tapaa. Neljäs kerta kun tapasimme ja mitään en vaihtaisi pois.

Lapsi ei ikinä kasva

Tänään tapahtui jotain niin naurettavaa. Me olimme sopineet exäni kanssa, että haen ulkovarastosta loput tavarani pois ja niin kävinkin ja palautin hänelle omat kankaansa ja matkalaukkunsa.
Matka edelliselle asunnolle oli haikea, jotenkin tiesin että olisi pitänyt jättää tämä myöhemmälle kun pääni ei ole niin sekaisin ja mieleni valmiiksi maassa, mutta menin silti jotta tästä pääsisi eroon.

Pimpotin ovikelloa..

Kerran rakastamani henkilö tuli avaamaan oven ja menin sisään, riisuin kenkäni ja menin matkalaukun kanssa olohuoneeseen. Imelä hymy huulillansa mies alkoi keittää kahvia kun kävin hakemassa tavaroitani varastosta olohuoneeseen takaoven kautta. Halusin olla nopea tämän asian kanssa, ex tuli auttamaan tavaroiden kantamisessa ja purimme suurimman laatikon yhdessä missä oli molempien cosplay tavaroita, lajittelimme ne ja pakkasin omani laukkuun mukaan.

Pian tämä herra nappasi jääkaapista hymyillen jotain ja alkoi mutista ''Voikohan tällä tehdä mitään''
Tokaisin siihen että mikäs tuo taikinalevyn muistuttava möntti on jota käsissäsi pitelet?
''Aivan itse tekemää suklaata josta aion tehdä suklaaruusuja!''
Ihmettelin hetken että noh, jos on innostunut kokkauksesta niin mikäs siinä, mutta sitten herra alkoi kertomaan uudesta, ihanasta naisestaan minulle kun pakkailin vielä tavaroitani.

''Miksi?''

Onko oikeasti tälläisiä asioita pakko sanoa ja kertoa niin imelä hymy kasvoilla ja ivallisella äänellä, loukaten ja pilkaten minua.
Minulle nousi nauru huulille;

''Haha, nonii! Tunnenko hänet ja mistä tunnette?''

Lauseet joita en halunnut edes kysyä, mutta ne vaan tulivat. Kuulostin katkeralta. Hävettää. Hän sitten kertoi vastaukset ja minä tokaisin, että onhan minullakin mies. Jotenkin puolustuksekseni etten jäisi alakynteen mutta ei mun tarvitse enää hänelle todistaa mitään. Tein itsestäni lasen lapselle joka kehui kuin olisi saanut kaupasta paremman tikkarin kuin minä.

Tilanne jatkui, lyyhistyin lattialle tavarani pakattua, kysyin häntä kantoavuksi ja hän suostui. Jouduin odottelemaan että mies kaataisi kahvit kitusiinsa. Yritäppä siinä pysyä järkevänä, itku kurkussa, pieni, herkkä ihminen.
Toinen hymyilee ja katsoo silmiin kun saa satuttaa heikkoa mieltä. Yritin olla vahva ja kerroin että mielentilani on ollut ailahtelevainen ja sinun näkemisesi oli virhe myös psykiatrini kannalta tällähetkellä. Tunteitahan vielä on, jossain siellä piilossa. Mieleni oli virkeä ja teki mieli hymyillä kun toisellä menee hyvin, aivan kuin itselläni mutta joku ruuvvi takaraivossa veti silmät kyyneliin.

Lähdimme pian kävelemään tavaroiden kanssa kämpilleni ja purimme tavarat. Sitten. Hän vain jäi kertomaan lisää ihanasta naisestaan ja jääkaapissa olevasta suklaalevystään

''Olen kolme päivää kyyhännyt tuota suklaata ja niitä ruusuja niistä, koska haluan niiden olla täydelliset hänelle. Teen 10kpl koska se tarkoittaa että teen puolestasi kaikkeni.''

Joo-o. Ihanaa että kerroit että itkit hänen luonaan kun teillä oli ihanaa ja et kestänyt sitä. Ihanaa kun näytit hänen kuvansa sinun paita päällään. Onko sittenkään!? Lapsellista.

Sitten otit aborttimme puheeksi joka veti suhteemme riekaleiksi, koska sinä päätit asiasta eikä minulla ollut sananvaraa. Sinä et tukenut minua ollenkaan sen aikana koska 'olit hajalla'. Olinko minä!? Olin.

Purskahdin edessäsi itkuun ja pyysin olla ottamatta asiaa esille koska tiedät että se on saatanan iso asia ja se sattuu. Et ymmärrä sitä ikinä miltä tuntuu tappaa jotain niin kaunista. Se oli paras vaihtoehto, mutta ehkä joskus saan enkelini takaisin.

Sain sinut lähtemään vasta kun itse lähdin kauppaan. Halasit hyvästit ja katosit silmäkulmastani kun käännyin pyörävarastoon päin. Jäin itkemään, sain paniikkikohtauksen. Nousin ylös ja lähdin kauppaan turvonneen naaman ja itkuisten silmien kanssa. Kiitos sinulle. Toivotavasti sinulla on parempi olo.

Näin myöhemmin tätä kirjoittaessa nauran taas kerran lapselliselle käytöksellesi, mutta häpeän itseäni. Näytin sinulle heikon puoleni vaikka olen vahvempi ilman sinua ja onnellisempi. Ja vielä kehtaat pyytää, että olisimme ystäviä.

Taistelija

Mitä elämään tulee, se täytyy elää täysillä ja olla onnellinen. Joskus se ei vaan onnistu. Minulla on teille taas masentavaa päänavausta luvassa.

Masennus, tuska, paniikki ja ahdistus. Näitä on nyt tullut ruoppakaupalla kestettyä. Liikaa, on tullut hakattua päätä seinään ja itkettyä itsensä uneen. Millon tää loppuu?
On tässä iloisiakin asioita tietty ollut mutta ne pahimmat ja raastavimmat vaan jäävät sinne pääkoppaan.

Mieleni on maassa koska jouduin luopumaan hevosista jotka meltäni piristivät niin paljon. Rahatilanne ja oma terveyteni ei kestäisi niitä nyt. Kärsin polvilumpion tulehduskesta tai jostain sellaisesta ja pyöräily käy itku silmissä. Pystyn vain kerran päivässä käydä tallilla mutta talli-isäntä ei voi hoitaa hevosia puolestani joten annoin suomenhevosen takaisin kotiin. Lämminverisen, oman hevoseni kanssa käydään taistelua elämästä ja kuolemasta.

Kyytiä emme ole sille saaneet vakka miten ollaan etsitty ja tehty tarjouksia. Tässä alan jo miettimään hevosen päästämistä vihreimmille laitumille mikä on raskas päätös kun hevonen on terve ja kunnossa, pilke silmäkulmassa. Superi pääsisi ystäväni luokse jos kyyti järjestyisi mutta metsämiehen kutsuminen tulisi helpommaksi. Yritys on kova.

Mielenterveyteni on tällähetkellä siinä pisteessä että mikään ei auta ja tekisi vaan mieli taas luovuttaa.

Piilotan kaikki pääni sisään ja hymyilen

Kaikki hyvin

Ei oikeasti..

Elämässäni on nyt paljon ihania, uusia ihmisiä mistä olen kiitollinen, mutta silti tunnen olevani yksin. En nyt tarkoita ja itke miesystävän perään vaan tarkoitan että minusta tuntuu ettei minulla ole mitään vaikka minulla onkin paljon.

Mieliala heittelee hyvin paljon mikä taas viittaa bipolaarisuuteen, mikä minulle on kehittymässä nähtävästi aika reipasta vauhtia. Eilen olin iloinen, tänään huusin ja itkin täyttä kurkkua, hakkasin päätäni seinään ja toivoin vain että katoaisin tästä maailmasta. Paniikkikohtaus, joka kesti tunnin oli tuskaa mutta pian se helpotti, edes hetkeksi kun se tuli uudestaan. Lähdin koiran kanssa ulos. Asia helpotti mutta kun exä laittoi viestiä, lyyhistyin keskelle lenkkipolkua uuden kohtauksen kanssa. Ruusu koira ihmeissään tuli luokseni ja yritti auttaa mutta ei, kohtaus kesti 30minuuttia. Ketään ei onneksi mennyt ohitse..
On taas mentävä lääkärille pyytämään apua tähän. Jos päivän sisään tulee monta kohtausta jotka kestävät näinkin pitkään on taas haettava apua, mutta en halua lääkkeitä, niitä olen syönyt liikaa. Psykiatrista ei ole ollut ikinä apua vaan pelkää haittaa. Mitä tässä on enää tehtävissä?

Taistella..