Olen minä ryyppäämässäkin ollut, tottakai. Viimeksi touhuilla 9.päivä josta en loppuiltaa täysin muista mutta Sami Hedbergin kanssa törmättiin ja päästiin kaveriporukan kanssa sitten Ilonan VIP huoneeseen laulamaan ja vetämään ilmaisia juomia. Mikäpä siinä. Mukavaa oli ja siinä rytäkässä hävitin uuden nenäkoruni ja minut piti taluttaa kotiin. Olisin jäänyt tielle nukkumaan kuullemma. Onneksi Riku oli mukana ja pääsin hänen viereen sitten nukkumaan.
Perjantai olikin sitten yhtä tuskaa ja darraa. Piti vielä lähteä Rikun ja tämän perheen kanssa mökille. Saareen. Kauas kaupungista.
''KÄÄK''
vai
''JEE''?
Ehkä hieman molempia. Auto ja (onneksi) lyhyt venematka olivat täyttä tuskaa ja hoin Rikullekkin kokoajan ''En voi hyvin..''
Ensivaikutelma mökkeilystä mietitytti, että miten tässä käy kun tietysti anopit ja muut perheenjäsenet on se hyvin järkyttävän stressaava ja pelottava asia. Ainakin minulle. Onneksi olimme suurimman osan ajasta veneellä kalassa Rikun kanssa emmekä mökissä neljän seinän sisällä vaikka sekin oli kyllä mukavaa vaikka minua paleli kokoajan hyytävän kylmässä mökissä viileän ja monen tunnin kalareissun jälkeen.
Minua ahdisti ja mietitytti. Kolotti ja itketytti, mutta pysyin vahvana ja pyrin hymyilemään jos joku minua vilkaisi. Onneksi perhe oli kuitenkin mukava, Rikun pikkusisko esitteli minulle mökkipihan, puumajat ja leikkimökin. Kävimme mato-ongella kolmestaan ja sitten heittelemässä virverillä perjantaina ja lauantaina. Mökissä oli aina jotenkin tuima tunnelma, mutta ehkäpä se johtui vain minusta ja pleosta että sanon jotain väärää ja minua vihataan sitten loppuelämä.
Tämä puolisko Rikun perheestä on kyllä mukava pikkusiskoja myöten. Pian on sitten herrasen isäpapan tapaaminen mikä ehkä eniten jännittää. Olemme menossa Juhannuksena Haminaan, merenrantaan missä appiukon mökki sijaitsee. Taas kauas kotoa ja kylmiin maisemiin, mutta onneksi on meri ja kalastusvermeet.
Ensi viikonloppuna lähdemme lappiin minun isäni perheen kanssa. Se onkin Rikulle jännityksen paikka taikka sitten herra istuskelee joenreunassa kalassa 24/7 aivan innoissaan, niinkuin hän on tuossa jo iloinnut. Isänikin on hyvin, hyvin innoissaan kun saa kalamiehestä seuraa. Kuullemma haluaa näyttää Rikulle 'salaisia' kalapaikkojansa.
Heinäkuun ensimmäinen viikko mietityttää minua suuresti. Mies on lähdössä Lappiin kaveriporukalla vaeltamaan luonnonhelmaan telttoineen ja minä jään kotiin. Yksin. Minäköhän minä keksin. Viikko on kuitenkin aika pitkä aika, mutta toisaalta taas hyvin lyhyt. Onhan minulla kissat ja koira sekä käyn pajalla näillänäkymin vielä tuolloin pari kertaa viikossa nikkaroimassa jotain. Östä tulee vaikeimpia kun pitää nukkua yksin, onhan minulla Maniac kissa joka aina tunkee peiton alle kainaloon kehräämään mutta sekään ei aja samaa asiaa kun se oma tahmatassu(eli Riku) siinä kainalossa. Yritän ehkä houkutella jonkun ystävän käymään tai jos en saa ketään seuraksi niin lähden parikis päiväksi äidin luokse ja siitä naapurin hevosia hoitamaan, tai pyydän äidin baari kierrokselle tänne Kuopioon. Tekemistä siis olisi jos vain pää pysyisi positiivisena!
Päätin oman sekä Rikunkin takia taas kokeilla lääkitystä tähän ahdistuneisuuteen sun muuhun sekamelskaan joten kävin puhumassa lääkärin kanssa. Kerroin hieman taustoja ja tämänhetken tilanteen ja tein perus BDI kyselyn korkein pistetuloksin, taas kerran. Lääkäri sitten pohti ja kyseli jotta ottaisinko minä lääkityksen. Epäröiden vastasin myöntävästi vaikka olinkin jo päättänyt ne ottaa. Minä käytin viimevuonna(2015) Maaliskuun aikoihin Escitalopram Orionia josta ei ollut minulle yhtään apua ja nyt sain käyttööni Venlaflaxin Orion 75mg sekä unettomuuteen Circadiniä. Uudet lääkkeet, uudet sivuoireet ja epäilykset luonteeni muuttumisesta ja lihoamisesta.
Juuri kun olen saanut kiloja tippumaan alkaa tämä stressi uudestaan, että, jos, koska, kun lihoan taas.
Kyselin tästä Venlafaxinista kokemuksia kaksisuuntaisten facebook ryhmässä ja kuullemma se vie seksihalut mennessään. Saas nähdä kuoleeko minun, nymfomaanin(kuten Riku aina sanoo) haluni kokonaan vai rauhoittuisiko tilanne sitten parempaanpäin ettei kokoajan tarvitsisi olla kerjäämässä sitä kivaa juttua tuolla kullan housuissa.
Olen aina ollut hyvinkin epäröivä lääkkeiden suhteen. Buranaa otan aina viimetingassa hammas- taikka päänsärkyyn. Mielenterveydellähän ei saisi leikkiä mutta minä en vaan jaksa uskoa että voisin paremmin suolisto täynnä kemikaaleja mitä ruumiini ei normaalisti, luonnollisesti tuota. Mutta saas tosiaan nähdä parin viikon jälkeen minkälainen ihminen minusta tulee.. Pelottaa koko ajatus jos minusta tulee aivan kamala kikattaja. Kohtuu kaikessa, mutta kyllä näiden sairauksien kanssa on eletty jo pitkään että en oikeasti tiedä mikä 'terve' ihminen minä olen.
Kyllä ne halut kuule häviää sitten ensihuuman hälvettyä vuojen parin päästä ;D Mie jaksoin ekan vuojen helposti jyskyttää viiskin kertaa päivässä ja viikonloppusin välillä melkeen koko yön 7 tuntia putkeen. Kyllä siinä tosin oli paikatki välillä turvoksissa ja hajalla ja kaikenmoista. Ja näin jokasesa parisuhteessa välillä vaihellen 6kk-1,5 vuoteen, että kyllä siinä ajan kuluessa häviää tuommoset, nykyjään hädin tuskin jos kerran viikkoon tekee mieli vaikka mitä taikoja tekis :P Ihtellä kyllä myös lääkitys vaikuttaa mutta tuskinpa silti tilanne sen kummempi olis ilimankaan. Sinkkuna sitten taas aina ihan eri homma, pakko joka viikko jyystää 5-10 ihmistä mutta miksei pidemmässä suhteessa sitä omaa kumppania häh?? On se kyllä pirun kumma kun mikä siinä mukamas niin paljon muuttuu :D
VastaaPoistaNo siis juu tottahantoki ne haihtuu ajanmyötä kun edetään. Minua nyt vaan mietityttää kun kyselin mielipiteitä että suurimmalla osalla tämä oli se ongelma. Sentakia se nousi esiin myös tässä tekstissä. Tuleva näyttää paljonko sitä pannaan päivässä/viikossa/kuukaudessa. Kun mies oli intissä niin tuli montakertaa päivässä aina viikonloppuna. Nyt se on rauhttunut ja ei tosiaankaan oo jokapäivästä vaikka ehkä tekstissä annoin niin ymmärtää. Edellisessä suhteessa meillä ei ollut viimeiseen puoleen vuoteen ollenkaan seksiä kun ei vaan kiinnostanut. Ajattelin jo muuttuvani aseksuaaliksi :D
Poistapakko kommentoida mut ite oon just sellasessa suhteessa et ei kyl oo kuukausiin oikeen ees kiinnostanu ja oon kans miettiny et onks musta tulossa täysin fridge :D tekis mieli melkeen pitää seurustelusta taukoo ihan vaa et näkis onks tää vaan joku suhteeseen liittyvä vai oonks mä oikeesti menettämäs jotain itestäni.
Poistamulla on toisaalta myös vaikee aliravitsemustila ja reilusti alipainoa (johtuen fyysisistä ongelmista, laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja rahankäytönongelmista eli en oo silleen pyrkiny pudottamaan painoa), jotka nekin oikeesti vaikuttaa ihan tosi paljon, varmaan pahemmin ku mitkään lääkkeet eli en suosittele laihduttamaan jos sitä pelkää :D ite tein nii suuren virheen siinä, en jotenki ikinä aatellu et laihtuminen olis niin tuhoisaa seksuaalisuudelle. on vaan niin väsynyt, täysin haluton, kylmä, kiukkunen ja mihinkään kykenemätön eli vähän niinku jonkun lääkityksen sivuoireet. liiallisessa painonpudotuksessa pitäis mun mielestä tuoda esiin se et alipainon puolella ei tod tee mieli seksiä :D ja tilanteen korjaamiseen menee ties kuinka kauan, varmaan vähintään laihdutukseen käytetty aika ja enemmänki. en ees haluu tietää. en tiiä kannustaisko se ihmisiä huolehtimaan syömisestä ja omasta ravitsemuksesta mut mulla varmaan ois ainakin vähän kannustanu jos olisin tajunnu ajoissa
mulla ois kans lääkitys joka pitäis alottaa ja samat fiilikset sun kans, pahin pelko olis persoonallisuuden muutos sellaseks ettei enää tunne mitään ja se et halut lähtee (ne hyvin vähäiset siis). mielummin vaik oikeestaan lihoisin kuin kumpaakaan noista :D aattelin kuitenki kokeilla koska jos elämä sillon oliskin vähemmän perseestä tai jos ne oikeesti helpottais vaikka epäilen suuresti
Stressi ja sellasethan poistaa tosi paljon seksuaallisuutta ihmisistä, varsinkin miehillä stressi tuottaa velttoutta ja sitä ettei vaan kiinnosta. Tietty itsetunto on se ehkä suurin, ainakin mun mielestä tässä hommassa. Itselläni kun ei itsetuntoo ole kamalammin jos vähän, edes kilon lihoan niin heti tulee paha olla ja hävettää oma vartalo niinpaljon ettei vaan kiinnosta. Laihdutus ei kyllä kannata paitsi jos oikeesti sitä tarvitsee.. Itse olin anorektikko ja siihen en halua palata. Nytkin jos lääkkeet alkavat lihottamaan niin sitten heti vähän punttia että paino pysyy suht hyvässä lukemassa jos siis vaan mielenkiinto riittää siihen. Mutta mä en haluaisi(nyt sanon pahasti) olla samanlainen kuin oma äitini joskus tulevaisuudessa.. Tissuttelija ja ylipainoinen yksineläjä. Se on mun pelko että musta tulee mamma kakkonen. Mutta siihenkin tietty on vielä matkaa nykyisestä tilanteesta ja en välttämättä tule koskaan olemaan niin bipolaarinen kuin äitini että sortuisin siihen.
PoistaSe mitä tuohon persoonallisuuteen tulee niin tosi monella on ollut samat pelot. Lääkärini sanoi että tuo mitä nyt aloitin syömään ei ole niin vahva että se muuttaisi luonnetta niinkuin esim joidenkin skitsofreenikoiden lääkkeet. Nää on mietoja niihin verrattuna.
Itekkin oon sillä kannalla että mielummin kyllä vähän lihoaisi kun muuttuisi täysin ihmisenä taikka halut katoaisi. Tiiä sit mitä tapahtuu. Odotan ainakin että elämä helpottuisi edes vähäsen niin en olisi itkemässä aina jos mies lähtee jonnekkin(niinkuin taas tänään) ilman minua ja pitää kavereidensa kanssa hauskaa ja ryyppää ja mitä nyt ikinä. depressio iskee mulle hyvin helposti jos mies ilmottaa että nukkuis yksin kämpillänsä.. Heti tulee paha olla ja itkettää. Tähän mä odotan sitä muutosta että osaisin olla oikeesti yksin. Ilman että tunnen itteni paskaks ihmiseks tai että oisin tehny jotain väärää tai että en riittäis. :D Huh..
nojoo, se itsetunto on varmaan merkittävin. vaikea kyllä edes miettiä millainen ihminen itse on kun hädin tuskin osaan sanoa oonko nyt huonolla vai hyvällä tuulella tai väsynyt vai en eikä mitään hajua oikeestaan mistään :DD ehkä sekin vaikuttaa mulla. joo mulla vähän sama tuo äiti-homma, tai mussa on samoja piirteitä jonka takia jään helposti yksin ja tulen vaihdetuksi parempaan niinkuin äitinikin enkä haluaisi että mulle käy lopulta niin.
VastaaPoistaniin, ja jos kakssuuntanen on hoitotasapainossa niin kaikki on aika jees ja voi elää sellasta "normaalia" tasapainosta elämää, ja se taudinkuvahan voi muuttuakin ihan itestään ajan myötä lievemmäksi ja jotkut voi kai pärjätä joskus ilman lääkkeitäkin ja olla lähes tasapainosia. sitten taas toisaalla mun yhellä tutulla se tuntuu pahenevan koko ajan vaan enemmän enkä tiedä onko se jo kuollut siihen kaikkeen säätämiseen. aika nihkee sairaus varmasti
joo on noita tykimpiäkin lääkkeitä, taitaa olla aika mitättömät jotkut pienet sertralin turvotukset xD esimerkiksi poikaystävän mega antipsykkootit on jotain aivan siis käsittämätöntä, sellaset +35 kg. ja enhän mä tuota enää edes tunne. ja aivan turhan takia lääkitty nyt viimeset 1,5 vuotta, hohhoijjaa. ja myös niin täysin väärä lääke kun voi olla mut ei kuunnella ei :D
erittäin todennäkösesti se siltä osin ainakin helpottuu, mut siinä vaan kestää et se vaikutus alkaa. usein noissa on se et oireet alkuun pahenee joten pitää vaan jaksaa syödä se reilu kuukaus ainakin. ite en oo koskaan päässyt niin pitkälle, mutta nyt ainakin toistaseksi vaikuttaa hyvältä, oon ollu tosi hilpeellä tuulella, kuunnellu tapani kansaa (wtf), heränny virkeenä, tiskannut ja siivonnut ihan innoissaan jne.. :D tänäänkin vuokranmaksun jälkeen rahaa ei oo ja ens kuun tuloista ei mitään tietoa mutta ei tunnu missään! ja nyt vituttaa lähteä töihin 5e tuntipalkalla kärsimään koko illaksi mutta samalla silti sellanen hilpee välinpitämätön olo :D
mutta tosiaan eihän tällä kokeilemisella mitään ainakaan menetä. tosin jos yhtäkkiä huomaakin ettei tunne niinkuin ennen tai joku persoonallisuuden piirre muuttuu tai tulee joku uus niin sit lopetan kyl samantien ja alan ite hoitaa/lääkitä itteäni. tietty jos joku yks hyvä asia ei tunnu enää hyvältä ja 3 huonoo asiaa ei tunnu enää huonolta nii sit se kai on vielä ihan ok, kai siinä jotain menetyksiäkin tulee