Pää.. Ole hiljaa.. Lopeta!!

Hyvässä suhteessa tulisi olla luottamus, kunnioitus, ystävyys, ynnämuuta sekä myös omaa aikaa. Oma sosiaalinen elämä yksin ja yhdessä. Minua on alkanut ottamaan nuppiin se, kun minulla ei ole omaa elämää suhteen ulkopuolella. Jotain pientä silloin tällöin mutta oikeastaan ei yhtään mitään.
Kaksi kissaa ja koira jotka kaipaavat huomiota, muutama ystävä jotka oikeastaan puhuvat minulle vain internetin kautta ja näemme harvoin. Jokseenkin alkoholintäytteisinä iltoina suurimmalta osin.

Kumppanillani taas on oma elämä. Työ sekä kaverit.

Tuntuu että roikun hänessä aivan liikaa ja heti kun hänellä on sitä omaa tekemistä ja minä jään asunnolleni omine nokkineni tai vain alan kävelemään poispäin, alkaa ahdistuneisuus, epäilys ja itku. Tuntuu taas että seinät kaatuu päälle. Olen läheisriippuvainen, hyvinkin voimakkaasti. Ahdistaa aina kun olen yksinäni. Ensin alkaa mietintä että mitä hän tekee, miksei hän ilmoita mistään mitään. Tyhmää? Jep. Ihan omasta mielestänikin olen täys idiootti kun alan heti ajattelmaan kauhuskeneraatioita sekä tapahtumia pahimmasta päästä. Luotan. Minun mielikuvitukseni vaan alkaa laukkaamaan heti että varmasti alkaisi ahdistamaan, epäilyttämään ja itkettämään. Miksi? En tiedä..

Tänäänkin kun on penkkari-ilta. Lähdin aiemmin hänen luotaan Ruusu-koiran kanssa samalla kun hän lähti viemään pulloja että saisi kalja rahaa illalle sillä hän oli menossa myös, tietysti entisenä lukiolaisena. Kivaahan se varmasti on, mutta taas tuli mun päähäni sellainen musta, pimeä ahditunesuuden verho. Miksi lähdin näin aikaisin? Että voisin mennä kotiin itkemään taas pääni tyhjäksi. Olisin voinut jäädä vielä hetkeksi hänen luokseen. Katsoin maata ja olin hiljaa. Sanoimme heipat kaupan ulkopuolella ja lähdin koiran kanssa talsimaan kohit kotia. Heit kun en nähnyt häntä enää, aloin ajattelemaan että mitäköhän teen kotona tämän illan. Samantien, kyynel valuu poskelleni ja melkein räjähdän siihen paikkaan. Kutsun Ruusua nimeltä iloisesti, yrittäen niellä itkunpurkauksen ja jatkamme käveläyä muina miehinä. Ahdisti ja teki mieli vaan lysähtää maahan aina kun Ruusu jäi haistelemaan. Joinakin kertoina vetäisin hieman hihnasta ja sanoin;
''Ruusu, kun jos vaan mentäisiin. Haluan nopasti kotiin jooko?''

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Kotiin päästessäni meinasin jättää koiran ja lähteä kauppaan. Mitäs muutakaan kun jotain alkoholin tynkää. Sitten jäin ovelle seisomaan. En halunnut jättää Ruusu yksin. En halunnut tuhlata viimeisiä eruojani johonkin mikä vain hetkeksi helpottaisi oloani tai ei välttämättä helpottaisi ollenkaan. Lyyhistyin ulkovaatteet päällä ovelle. Ruusu tuli nuolemaan kättäni. En lähtenyt. Jäin itkemään ovelle koira vieressäni seuraavat puolisen tuntia. En päässyt ylös. Sain kuitenkin takin harteiltani ja pipon pois päästäni. Kävin makaamaan, Ruusu nuoli kyyneleet poskiltani ja tuhisi.

Mitäs sitten?
Jään omien ajatusteni vangiksi, taas. Perhanan pää ja mieli. Lopeta...