Tarinointia vuodelta 2011

Tuossa siivotessani pari päivää sitten löysin vanhojen nuottivihkojen välistä 8:lla luokalla tekemiäni tarinoita. Vain kaksi tarinaa ja nämä taisi olla niitä lyhyimpiä mitä silloin kirjoitin mutta aika synkkää. Haluaisin yhden tarinan itselleni minkä kirjoitin silloin joskus muuten tiedä olisiko se enää opettajan hallussa. Hän tykkäsi itsekkin kyseisestä tarinasta ja kehui sitä aika paljon. Noh, harvempi jaksaa kirjoittaa kolme lehtiötä enempää.
Tämä tarina on tärkeä minulle. Ehkä joskus kerron että miksi jos se asia nousee tämän enempää esille. Meillä oli äidinkielen tunnilla tarkoitus muistaakseni valita taululta otsikko ja keksiä siihen liittyvä tarina missä olisi paljon keskustelua. Minä nappasin ''Ei me olla enää'' ja tämä on tarinani;

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ei me olla enää...

Kävelin ulkona lämpimässä kevätilmassa katsellen taivaalle. Oli erittän kaunis päivä ja koulussa oli ollut mukavaa, niin kuin viimeiset puolivuotta. Koululaukkuni ei painanut paljoa, sillä siellä oli vain musiikin vihkonen, piirrustustarvikkeet ja matikankirja. Laukkuni oli sievä olkalaukku, musta, hiukan ehkä kulahtanutkin.
Kävelin ihanasti kiertelevää metsäpolkua pitkin hiljaa hyräillen. Olin kotiin päin matkalla. Kotiin veisin vain repun ja lähtisin Ronin luokse. Hymyillen näin vähän matkan päässä pienen omakotitalon. Menin ovelle ja otin repustani kilisevät kotiavaimet ja avasin oven.

-''Heippa! Lähen suoraan Ronille!''

Huudahdin isälleni ja paiskasin repun eteiseen, käännyin ulos ja lähdin kulkemaan Ronin kotia kohti. Hän oli pyytänyt koulussa, että menisin hänen luokseen. En pitänyt kovin paljon ajatuksesta, koska pelkäsin hänen isäänsä Ottoa.
Otto loikoili yleisesti olohuoneen sohvalla haisevin vaattein ja kaljapullo kädessään. Hän oli aina hyvin ilkeä minulle. En tiedä miksi. Ehkä sentakia, kun olen erilainen, minulla on mustat hiukset ja pukeudun mustaan. Jotenkin raukkamaista. Otto myös lyö Ronia ja tämän äitiä Kaisaa. Otto on ollut vankilassa perheväkivallan takia, mutta ei hän oppinut yhdestä kerrasta näemmä mitään. Minua säälittää Kaisan ja Ronin puolesta, koska he joutuvat asumaan sellaisen idiootin kanssa.

Olin saapunut erääseen risteykseen kaupungin laidalla. Käännyin oikealle päin, Ronin talo oli jo näkyvissä muutaman mutkan jälkeen ja juoksin loppumatkan terassille. Huokaisin ja hymyillen koputin oveen. Oven tuli avaamaan Kaisa, Ronin äiti, jolla taas näyttäisi olevan silmä mustana.
Kaisa ilahtui nähdessään minut ja pyysi sisälle.

-''Roni on ylhäällä.''

Kaisa sanoi ja viittasi ullakolle. Ihmettelin hetken, että mitä ihmettä hän siellä teki, mutta kapusin ylös jyrkkiä tikkaita pitkin. Näin Ronin istumassa ullakon ikkunan edessä katsellen ulos.

-''Hei!''

Huudahdin ja menin Ronin viereen istumaan.

-''Hei vaan.''

Roni sanahti virnistäen minulle. Sitten tuo tarttui käteeni ja halasi minua.

-''Minulla oli ikävä sinua...''

Sanoin ja halasin takaisin. Katselin ympärilleni ja huomasin Ronin kädessä mustelman.

-''Taasko Otto on lyönyt sinua!?''
-''Juu. Sanoin, että olin 5minuuttia myöhässä koulusta. Joten hän raivostui.''

Vihainen ilme kiersi kasvoillani ja katsoin Ronin ruskeita silmiä.

-''Musta tuntuu, ettet sä kestä tätä meijän juttua, mut sä oot ainoo mun ystävä. Mun isä on niin kauhea, että se löi suakin eilen. Anteeksi siitä...''

Roni selitti ja katseli ikkunasta ulos.

-''Kyllä mä kestän höpsö! Ja ei toi mun käsi oo ees kipeä siitä lyönnistä.''

Hymyilin ja nojasin Roniin päin. Suljin vihreät silmäni ja huokaisin.
Meillä oli hyvät välit aina ja pidimme yhtä. Noin kolme viikkoa eteenpäin ajassa kaikki oli hyvin minulla ja Ronilla, mutta kerran maanantaina Roni ei tullut kouluun. Kyllä hän olisi minulle ilmoittanut, jos hän ei olisi tullut. Nyt on jotain vinossa.
Koulun jälkeen suuntasin heti Ronin luokse. Jotenkin sydämessäni tunsin, ettei kaikki ollut kunnossa. Juoksin risteyksestä Ronin talolle ja näin, kuinka Otto raivosi ulkona hakaten halolla kiveen ja talon seinään. Huomasin myös Kaisan talon portailla. Menin lähemmäs häntä ja huomasin, että hän itki.

-''Mikä sinulla on? Mitä on tapahtunut ja missä Roni on?''

Kysyin hätäisesti ja katsoin Ronin äitiä. Laskin reppuni maahan ja odotin vastausta.

-''Roni ja Otto ottivat yhteen ja... Ja Otto sanoi hänelle jotain niin pahaa, että Roni ei kestänyt sitä. Hän otti haulikon ja lähti...''

Kaisa selitti itkien ja sanoi myös, ettei tiennyt, minne Roni meni. Koska hän oli sanonut lähtiessään;

-''Menen sinne, mistä minua ei kuulla, sinne minne vain me osaamme. Vain minä ja hän.''

Pomppasin pystyyn ja pyyhin kyyneleitä poskiltani.

-''Voi ei...''

Kuiskasin ja käännyin metsään päin, minne lähdin juoksemaan täyttä häkää. Niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Tiesin, minne Roni oli menossa. Hän oli menossa sinne, mistä kukaan ei kuule. Suden luolalle. Juoksin ja juoksin, kunnes kauhistuin ja pysähdyin.
Se ääni kuului, minä en olisi halunnut kuulla. Haulikon pamaus kaikui metsässä. Hyvin lähellä.

-''Ei! Roni!!''

Huusin kiljuen ja jatkoin matkaa kyyneleet valuen poskiani pitkin. Pian näin valkean hupparin, farkut ja mustat hiukset sammal mättäällä. Se oli Roni. Hän vaikerteli maassa selällään. Juoksin hänen luokseen ja nostin hänen päänsä syliini, katsoin vaikertelevaa katsetta hänen kasvoillansa.

-''Roni.. Älä.. Älä jätä minua!''

Kuiskasin ja painoin otsani Ronin otsaa vasten. Kyyneleeni valuivat toisen poskille ja Roni nosti kätensä viimeisillä voimillaan silittämään päätäni.

-''An.. Anteek.. si..''

Kuulin sanar Ronin huulilta. Kunnes hänen silmiinsä valui lasittunut katse ja käsi, joka vasta piteli hiuksiani, tippui maahan.

-''Roni? Roni!?''

Huusin ja vein käteni tuon ohimolle, missä oli luodin tuottama verinen portti tuonpuoleiseen. Itkin ja huusin suruni metsälle. Olin menettänyt elämän tärkeimmän. Rakkaani. Minun iloni keskipisteen, valon. Kaiken.
Hän kuoli pois, hymyillen syliini, katsoen silmiini...

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Pakko sanoa että very deep and stuff. Ja muistan vielä että äidinkielen opettajakin kysyi, että onko minulla kaikki hyvin ja kaipaanko apua. Nauroin vaan, että en. Vaikka olinkin koulun päätteeksi taas menossa psykiatrille äitini kanssa. Yläaste oli minulle yhtä vaikeinta aikaa. Kiusaamista ja itsensä hyväksymistä. Mikään ei toiminut ja olin koulustakin paljon poissa, mutta mikään ihme.
Näiden tarinoiden löytäminen oli ihan kiva juttu. Pääsin muistelemaan miten vaikeaa minulla silloin oli ja miten olen sieltä noussut. Hyvä minä!