Lapsi ei ikinä kasva

Tänään tapahtui jotain niin naurettavaa. Me olimme sopineet exäni kanssa, että haen ulkovarastosta loput tavarani pois ja niin kävinkin ja palautin hänelle omat kankaansa ja matkalaukkunsa.
Matka edelliselle asunnolle oli haikea, jotenkin tiesin että olisi pitänyt jättää tämä myöhemmälle kun pääni ei ole niin sekaisin ja mieleni valmiiksi maassa, mutta menin silti jotta tästä pääsisi eroon.

Pimpotin ovikelloa..

Kerran rakastamani henkilö tuli avaamaan oven ja menin sisään, riisuin kenkäni ja menin matkalaukun kanssa olohuoneeseen. Imelä hymy huulillansa mies alkoi keittää kahvia kun kävin hakemassa tavaroitani varastosta olohuoneeseen takaoven kautta. Halusin olla nopea tämän asian kanssa, ex tuli auttamaan tavaroiden kantamisessa ja purimme suurimman laatikon yhdessä missä oli molempien cosplay tavaroita, lajittelimme ne ja pakkasin omani laukkuun mukaan.

Pian tämä herra nappasi jääkaapista hymyillen jotain ja alkoi mutista ''Voikohan tällä tehdä mitään''
Tokaisin siihen että mikäs tuo taikinalevyn muistuttava möntti on jota käsissäsi pitelet?
''Aivan itse tekemää suklaata josta aion tehdä suklaaruusuja!''
Ihmettelin hetken että noh, jos on innostunut kokkauksesta niin mikäs siinä, mutta sitten herra alkoi kertomaan uudesta, ihanasta naisestaan minulle kun pakkailin vielä tavaroitani.

''Miksi?''

Onko oikeasti tälläisiä asioita pakko sanoa ja kertoa niin imelä hymy kasvoilla ja ivallisella äänellä, loukaten ja pilkaten minua.
Minulle nousi nauru huulille;

''Haha, nonii! Tunnenko hänet ja mistä tunnette?''

Lauseet joita en halunnut edes kysyä, mutta ne vaan tulivat. Kuulostin katkeralta. Hävettää. Hän sitten kertoi vastaukset ja minä tokaisin, että onhan minullakin mies. Jotenkin puolustuksekseni etten jäisi alakynteen mutta ei mun tarvitse enää hänelle todistaa mitään. Tein itsestäni lasen lapselle joka kehui kuin olisi saanut kaupasta paremman tikkarin kuin minä.

Tilanne jatkui, lyyhistyin lattialle tavarani pakattua, kysyin häntä kantoavuksi ja hän suostui. Jouduin odottelemaan että mies kaataisi kahvit kitusiinsa. Yritäppä siinä pysyä järkevänä, itku kurkussa, pieni, herkkä ihminen.
Toinen hymyilee ja katsoo silmiin kun saa satuttaa heikkoa mieltä. Yritin olla vahva ja kerroin että mielentilani on ollut ailahtelevainen ja sinun näkemisesi oli virhe myös psykiatrini kannalta tällähetkellä. Tunteitahan vielä on, jossain siellä piilossa. Mieleni oli virkeä ja teki mieli hymyillä kun toisellä menee hyvin, aivan kuin itselläni mutta joku ruuvvi takaraivossa veti silmät kyyneliin.

Lähdimme pian kävelemään tavaroiden kanssa kämpilleni ja purimme tavarat. Sitten. Hän vain jäi kertomaan lisää ihanasta naisestaan ja jääkaapissa olevasta suklaalevystään

''Olen kolme päivää kyyhännyt tuota suklaata ja niitä ruusuja niistä, koska haluan niiden olla täydelliset hänelle. Teen 10kpl koska se tarkoittaa että teen puolestasi kaikkeni.''

Joo-o. Ihanaa että kerroit että itkit hänen luonaan kun teillä oli ihanaa ja et kestänyt sitä. Ihanaa kun näytit hänen kuvansa sinun paita päällään. Onko sittenkään!? Lapsellista.

Sitten otit aborttimme puheeksi joka veti suhteemme riekaleiksi, koska sinä päätit asiasta eikä minulla ollut sananvaraa. Sinä et tukenut minua ollenkaan sen aikana koska 'olit hajalla'. Olinko minä!? Olin.

Purskahdin edessäsi itkuun ja pyysin olla ottamatta asiaa esille koska tiedät että se on saatanan iso asia ja se sattuu. Et ymmärrä sitä ikinä miltä tuntuu tappaa jotain niin kaunista. Se oli paras vaihtoehto, mutta ehkä joskus saan enkelini takaisin.

Sain sinut lähtemään vasta kun itse lähdin kauppaan. Halasit hyvästit ja katosit silmäkulmastani kun käännyin pyörävarastoon päin. Jäin itkemään, sain paniikkikohtauksen. Nousin ylös ja lähdin kauppaan turvonneen naaman ja itkuisten silmien kanssa. Kiitos sinulle. Toivotavasti sinulla on parempi olo.

Näin myöhemmin tätä kirjoittaessa nauran taas kerran lapselliselle käytöksellesi, mutta häpeän itseäni. Näytin sinulle heikon puoleni vaikka olen vahvempi ilman sinua ja onnellisempi. Ja vielä kehtaat pyytää, että olisimme ystäviä.